keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Minä en ole kenenkään äiti

Kävelylenkin päätteeksi kaveri pistäytyi kaupassa ja minä työnsin sen aikaa hänen nukkuvaa vauvaansa vaunuissa korttelin ympäri. Vastaan tuli nainen, jolla oli vaunuissa vauva ja toisessa kädessä taapero. Olin varma, että hän näki minusta heti, ettei lapsi ole minun. Olin aivan varma, että se loisti minusta kadun toiseen päähän saakka.

Että minä en ole kenenkään äiti.

Ettei kukaan ole koskaan sanonut minua äidiksi.

Ettei kukaan ehkä koskaan tule sanomaan minua äidiksi.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Ensimmäinen aikaraja

Blogin alkuaikoina melkein neljä vuotta sitten olin ollut pari vuotta yksin ja selvitellyt mahdollisuutta saada lapsi ilman miestä. Kävin psykologin juttusilla lahjasolukonsultaatiossa ja puhuin myös lääkärin kanssa mahdollisuudesta säilöä munasoluja. Lääkäri ehdotti tarkempia tutkimuksia, joista voisi saada viitettä siitä, onko jo kiire. En mennyt, koska tutkimukset olivat hirmuisen kalliita enkä toisaalta edes halunnut tietää. Olin selvittänyt myös adoptiota ja halusin miettiä kaikkea saamaani informaatiota rauhassa.

En ole vieläkään varma, olenko päätynyt mihinkään. Olen näiden vuosien aikana käynyt tapaamassa erilaisia asiantuntijoita välillä tiheämmin ja välillä harvemmin. Olen todella yrittänyt parhaani ratkaistakseni asian jotenkin. Eniten olisin toivonut löytäväni hyvän miehen jo kauan sitten, mutta kuten tiedämme, sitä ei tapahtunut. En ole valmis yrittämään lasta nykyiseen parisuhteeseeni ainakaan tässä vaiheessa, koska me vielä hädin tuskin tunnemme toisiamme. En ole kovinkaan varma suhteen tulevaisuudesta tällä hetkellä. Myös lapsettomuus on alkanut tuntua välillä jopa ihan hyvältä vaihtoehdolta.

Aamun Hesaria lukiessani tajusin, että yksi ovi on nyt ainakin sulkeutunut: Olen liian vanha pakastuttamaan munasolujani. Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin tähän asiaan surulla. Nyt kun mietin asiaa, pelkäänpä olevani jo liian vanha adoptoimaankin, mutta en uskalla juuri nyt tarkistaa asiaa. Jos tämä nyt menee näin, on armollista että aikarajat tulevat vastaan vähitellen hivuttaen. Näin on helpompi harjoitella sitä tilannetta varten, kun käy viimein lopullisesti selväksi, ettei lapsia tule.

--

Editoin tämän verran vielä: Jutun otsikko on: Lasten hankintaa lykkäävät naiset selvittävät nyt hedelmällisyyttään yksityisklinikoilla - "Vasta lähempänä neljääkymppiä hakeudutaan arvioimaan, missä mennään" Jälleen kerran ihan loistava esimerkki siitä, kuinka naisia syyllistetään syntyvyyden laskusta. Meistä tehdään itsekkäitä typeryksiä, jotka eivät vain viitsi lisääntyä kun on niin paljon muuta kivaa, tai käyvät niin hitailla etteivät edes tajua hedelmällisyyden olevan rajallista. Viitsisiköhän sitä pilata päivänsä lukemalla artikkelin kommentit? Ei ole kovinkaan vaikeaa arvata, mitä sieltä löytyy.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lapset tuhoavat elämän?

Linkkasin jo tuohon edelliseen postaukseeni Hesarin jutun lapsiperhevalituksesta, siis siitä, kuinka vanhemmat valittavat lapsiperhe-elämän olevan aivan kauheaa. Tänään luin sitten vähän vahingossa tällaisen kolumnin: Miksi äitien uupumuksesta tuli uusi normaali?

Hyvä että vanhemmat saavat ventiloida tunteitaan, mutta lapsiperhe-elämästä saa toden totta aivan helvetillisen kuvan näitä juttuja lukemalla ja tuttujaan kuuntelemalla. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, etten voi tajuta miksi kukaan tekisi ikinä itselleen jotain niin kaameaa ja väkivaltaista ja läpikotaisesti elämän tuhoavaa kuin lapsen hankkiminen.

Olen jotenkin ihan kurkkuani myöten täynnä lapsiperhevalitusta. En edes muista koska olisin viimeksi lukenut tai kuullut, että elämä lasten kanssa saattaisi joskus olla ihan mukavaakin.

Mikä tässä kuviossa mättää? Onko vanhemmuus ollut aina yhtä helvettiä, mutta siitä ei ole ollut tapana puhua? Onko yhteiskunta nykyään sellainen, ettei vanhemmuuden ja muun elämän yhdistäminen onnistu ilman burn outia? Onko meistä tullut vinkuvia kermapyllyjä? Onko puhekulttuuri vain muuttunut sellaiseksi, ettei perhe-elämästä ole enää sopivaa puhua muutoin kuin valittamalla?

Tuon kolumnin kirjoittajalla on asiat hyvin: On toinen vanhempi mukana kuvioissa, lapset ovat terveitä ja isovanhemmat lähellä. Perheen nuorin on 4-vuotias. Ja silti:

"Olen ollut monta vuotta niin väsynyt, että en ennen lapsia kuvitellut sen olevan edes mahdollista. Olen itkenyt jo aamulla pieleen menneitä päiviä. Poden päivittäin huonoa omatuntoa siitä, kuinka en ehdi tai jaksa tarjota lapsilleni sitä lämmintä huomiota, jonka he ansaitsisivat."

Luin melkein henkeä pidätellen kolumnin loppuun ja odotin jonkinlaista katharsista: Kuinka tämä ongelma ratkesi ja elämä muuttui sittenkin paremmaksi? Mutta ei. Ei se muutu paremmaksi. Se muuttuu koko ajan vain pahemmaksi. Että jos luulitte vauvojen vanhemmat että elämänne on kauheaa nyt, odottakaapa vain kun ne kasvavat, sitten sen vasta perseestä onkin.

Tätäkö pitäisi haluta?

maanantai 19. helmikuuta 2018

Täydellistä elämää odotellessa

Viitisen vuotta sitten tiesin haluavani lapsia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ikää on sen verran, että internet ja lääkärit kertovat minulle jatkuvasti kuinka myöhäistä jo onkaan. Lapsettomuus ahdistaa, lapsiperhe-elämä ahdistaa, yksinäinen vanhuus ahdistaa, Prismaperheily ahdistaa, yhteiskunnan paineet ahdistavat. Välillä on niin helppoa elää ihan tyytyväisenä elämäänsä juuri niin kuin tuntuu hyvältä, välillä sitten ei niinkään. Niin kuin esimerkiksi tänään. Tänään on taas hyvin vaikeaa. Katselin kauhun- ja ihastuksensekaisin tuntein kaverin vauvaperhe-elämää. Se vauva on ihan älyttömän hauska tyyppi ja vanhemmat näyttävät selviävän jotensakin järjissään hommasta, mutta kukaan ei ole nukkunut taloudessa puoleentoista vuoteen ja elämä on supistunut kotipihaan. Vanhemmat ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja se varmasti on isona apuna tässä vaiheessa. Jos nyt edes voisin tulla raskaaksi, sellaista tilannetta en kuitenkaan voi saada, että lapsi syntyisi pitkään ja vakaaseen suhteeseen, jossa alkukriisit on jo kriiseilty. Ja haluanko edes sitä? Keksisin itselleni paljon muutakin tekemistä tässä elämässä kuin lapsenhoito.

Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmas elämäni liukuu siitä "sopivasta hetkestä", kun kaikki on jo niin hyvin, että olisi aika hankkia lapsia. Että mitäköhän tässä nyt sitten?

#firstworldproblems

perjantai 9. helmikuuta 2018

Haluatko auttaa sinkkututkimusta?

Huomasin Väestöliiton sivuilta, että Tampereen yliopistossa tehdään opinnäytetyötä sinkuista. Hämmentyneenä tajusin, etten voi osallistua, koska seurustelen. Piti oikein pysähtyä miettimään, että todellako nyt on näin, ettei tämä koske minua. Sinkkuidentiteettini on edelleen vahva, vaikka seurustelua on jatkunut jo yli puoli vuotta. Se on vähän kummallista.