tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kuka pelkää sinkkua (ja miksi helvetissä)?

Juttelin ystävän kanssa tuosta edelliseen postaukseeni linkittämästäni Pauliina Jokisen kirjoittamasta Hesarin jutusta, jossa parisuhteeton nainen järjestää itselleen hääjuhlan sijaan määjuhlan. Jutussa oli sinkkujen merkkipäivien juhlimisen lisäksi toinenkin tärkeä teema: singlismi, eli sinkkujen syrjintä (Bella DePaulo). Singlismiä esiintyy yhteiskunnan rakenteissa, mutta myös yksityisemmissä suhteissa.

Jutussa psykologian tohtori, parisuhdeterapeutti Eija-Liisa Rautiainen sanoo, että normista poikkeava voi joutua selittelemään ratkaisuaan. "Ajatus siitä, että hyvää elämää voi elää myös ilman parisuhdetta, saattaa Rautiaisen mukaan herättää jopa kateutta tai se voidaan nähdä uhkana - onhan yksineläjä vastuussa vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tyytyväiset sinkut voidaa kokea jopa itsekkäinä. Heihin voi kohdistua painetta, sillä he ovat valinneet mahdollisuuden keskittyä itseensä."

Tämä on ilmiö, joka ei lakkaa kiehtomasta minua, koska se on tullut viitisen vuotta sitten hyvin lähelle. Mitä tapahtui monien kavereideni päässä silloin, kun parisuhteeni päättyi, ja minua lakattiin kutsumasta mukaan? Siis lakattiin kutsumasta juuri silloin, kun olisin eniten näitä ihmisiä kaivannut? Vaikka miten yritän, en pysty edes kuvittelemaan, että joku saattaisi kokea minut uhkaksi omalle parisuhteelleen tai sellaiseksi kateuden lähteeksi, ettei kanssani voi olla.

Olen jutellut sinkkujen kanssa tästä yksinjäämisen tunteesta paljon. Osaa tämä ei kosketa millään tavalla, mutta hyvin monet myös tunnistavat ilmiön. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan omasta tilanteestani niin, että suhde eron myötä kadonneisiin kavereihin perustui lopultakin pääasiassa samankaltaisiin elämäntilanteisiin, joissa muiden mielessä parisuhteellisuus ehkä painottui enemmän kuin minun.

Mutta olisiko sitten kuitenkin niin, että sinkkuus herättää joissain ihmisissä - ehkä alitajuisestikin - jotain niin pimeää, ettei sitä ole mahdollista kestää, ja siksi sinkun seuraa kartetaan?

Takaisin alkuun: ystävän kanssa tästä Hesarin jutusta keskustellessa kävi ilmi, miksi en koskaan tavannut sitä miestä, jonka kanssa hän seurusteli useamman vuoden. Kyläilyt järjestettiin aina niin, ettei mies ollut kotona, eikä porukalla käyty koskaan missään. Ystävä tunnusti hieman häpeissään, että mies ei ollut koskaan halunnut tavata minua, koska olin sinkku. Ystäväni ei osannut kertoa tarkemmin, mikä parisuhteettomuudessani miestä ahdisti. Ilmeisesti hän ei ylipäätään pitänyt siitä, että hänen avovaimonsa viettää aikaa sinkkujen kanssa, mutta ymmärsi sentään, ettei voi tähän vaikuttaa, koska se olisi ollut jo selkeästi väkivaltaa. Itse hän kuitenkin saattoi kieltäytyä tapaamisistamme, ja tekikin niin.

Nyt olen siis todella törmännyt oikeassa elämässä siihen ihmiseen, joka pelkää sinkkua. (Tai no, en konkreettisesti, sillä hän pakeni minua.) Haluaisin päästä tuon miehen pään sisään ja katsoa mitä siellä tapahtuu. Mikä pelottaa? Sekö, että isken hänet sinkkukiimassa itselleni vai se, että vien hänen naisensa pahoille teille? Sekö, että jos minä olen onnellinen, hän saattaa huomata, ettei hän ole?

Ystäväni ainakin on, sillä hän jätti tämän ahdistujan jo vuosia sitten ja seurustelee nykyään sellaisen normaalin miehen kanssa. Olette varmaan kuulleet sellaisista. Tätä miestä ei näytä minun parisuhteeton olemiseni ahdistavan millään tavalla.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Juhlikaa myös sinkkuja!

Todella tärkeä juttu sinkkujen juhlimisesta Hesarissa! Teksti näyttää olevan vain tilaajille, mutta se kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka pitää itse itselleen yksinelämisensä 10-vuotisjuhlat. Me parisuhteettomathan jäämme aivan liian usein kokonaan ilman juhlia, ja juhlimme vain muiden merkkipaaluja. Yllättävän moni sellainen asia, jonka juhliminen aikuisena on sosiaalisesti suotavaa, liittyy jollain tavalla parisuhteeseen tai perheeseen. Jokainen meistä voi toki järjestää itse omat synttäribileensä, mutta meistä jokainen myös varmasti toivoisi joskus, että joku toinen järjestäisi meille juhlat. Parisuhteellinen toveri: Koska viimeksi juhlit aikuista sinkkua?

Niin, ja muistathan vielä, että  vaikka sinkkuihmisen nimipäiväbileet voivat tuntua sinusta vähäpätöisiltä, ne voivat olla hänelle ainoa tilaisuus tulla huomatuksi. Älä varasta show'ta esittelemällä uutta sormustasi tai ultraäänikuviasi. Tee sinä se sitten omissa juhlissasi.

Mietin sinkkujen juhlia vaille jäämistä jo pari vuotta sitten, ja sain myös hyviä kommentteja kirjoitukseen.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Älä kysy minun vanhemmiltani lapsenlapsista tai lyön

Naapurit kolmenkymmenen vuoden takaa tulivat tänään yllättäen vastaan, kun kävelin isäni kanssa kadulla. Kaikilla oli vähän kiire, joten piti vaihtaa kuulumiset nopeasti. Hääuutisista ja lapsenlapsista kerrottiin vuolaasti, mutta yksipuolisesti, koska minun isälläni ei ole mitään kerrottavaa.

- Tässä on Petteri, meidän ensimmäinen lapsenlapsi. Jokos teillä on? Kysyttiin isältä minun ohitseni.
- Ei ole. Ei vielä, isä sanoi.
- No mutta, Viuhti hoitaa homman, eikös niin, heh heh.
- Ei, en hoida. Minulle ei tule lapsia, minä vastasin aurinkoisesti hymyillen, enkä tiennyt valehtelinko.

Hiljaisuus ei kestänyt kovin kauaa, mutta se oli sitäkin kivuliaampi. Se oli niin kuin se terävä hetki, kun on juuri iskenyt varpaansa kiveen ja tietää, että kohta sattuu, mutta kipu ei ole ihan vielä ehtinyt aivoihin saakka. Mukava kohtaaminen oli lopullisesti rikki ja se oli minun vikani, eikä minua hävettänyt.

Tulen tarjoamaan teille lapsista kyselijöille jatkossakin täyden hatullisen sitä mitä tulitte itse tilanneeksi. Minä vielä kestän, mutta jättäkää minun vanhempani rauhaan. He eivät ole tätä toivoneet.