keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lapsioletus

Luin Hanna Rädyn blogista pikkujalkojen pakkotepsutuksesta. Räty kirjoittaa lapsipäissään olevista vanhemmista, jotka eivät muista tai ymmärrä, etteivät lapset syystä tai toisesta kuulu kaikkien elämään.

Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun lähipiiriini kuulu tällaisia vanhempia. Kuten Rätykin kirjoittaa, heitä on varmaan lopultakin aika vähän, mutta on heitä silti. Taidan tietää yhden, ja tunteeni häntä kohtaan ovat lähinnä myötätuntoisia. Toivon, että ajan kuluessa hänkin löytää muuta puhuttavaa ja mietittävää. En usko, että hän mitätöi ja ohittaa toisten tärkeät asiat ilkeyttään. Luulen, että näkökulma on kapeutunut hetkellisesti uudehkon elämäntilanteen aiheuttaman stressin ja väsymyksen vuoksi. Välillä kyllä kuulee, että joillekin käy lopullisesti niin, ettei maailmaan mahdu lasten syntymän jälkeen enää mitään muuta. Silloin ystävyyssuhde lapsettoman kanssa muuttuu hankalaksi.

Räty kirjoittaa myös toisesta asiasta, joka ansaitsee mielestäni myötätuntoa: Lapsiärsytys. Minusta on rohkeaa ja rehellistä sanoa, että lasten läsnäolo voi joskus ärsyttää. Erityisesti taaperoiässä olevat tai muuten vilkkaat mukelot vievät ympäriltään kaiken tilan. Kun kaveri tuokin sovituille kahvitreffeille yllättäen mukaan lapsensa, tilaisuuden luonne muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan aikuiset eivät ehdi puhua toisilleen tapaamisen aikana yhtään kokonaista lausetta. Jos tarkoitus on viettää viini-iltaa, lapset eivät sovi mielestäni mukaan ollenkaan. Minä pidän lapsista, mutta kaikki eivät pidä, ja silloin lasten läsnäolo voi ärsyttää vielä varmasti sellaisistakin syistä, joista en edes ymmärrä mitään. Ärsytystä lisää radikaalisti, jos aikuisten maailma pyörii täysin lasten olemisen ympärillä.

Olen hiljattain liittynyt uuteen harrastusporukkaan. Ensimmäisen tapaamisemme ensimmäinen tunti kului tutustuessa, ja aloin jo tuntea orastavaa epätoivoa, kun kaikki muut puhuivat vuorollaan vain puolisoistaan ja lapsistaan. Onneksi purin hammasta, koska sen jälkeen päästiin asiaan: Puhumaan siitä kiinnostuksenkohteesta, joka meitä kaikkia yhdistää. Edelleen tuntuu joskus vaikealta keksiä mitä kertoisi itsestään esittäytyessään uudelle porukalle, kun kaikki muut käyvät läpi perhekuvioitaan ja vertaistelevat lapsiperhe-elämän äärellä. Tällaisissa tilanteissa joudun hokemaan itselleni, että myös minun asiani ovat yhtälailla oleellisia ja mielenkiintoisia, ja niistä kannattaa puhua. Omat esittäytymiseni tuppaavat jäämään lyhyiksi, itsestään on vähän vaikeaa keksiä puhuttavaa. Ehkäpä muutkin puhuvat samasta syystä mieluummin perheistään.

Voisinkin tässä yhteydessä nyt tehdä tällaisen juhlallisen vakuutuksen: Jos kävisi ihme ja olisin vielä sittenkin joskus jonkun puoliso ja äiti, lupaan pyhästi esitteleväni itseni aina itsenäni. Lupaan, että muistan aina sen, että joukossa saattaa olla joku, joka ei ole saanut perhettä toiveistaan huolimatta. Joukossa saattaa olla myös joku, jota minun lapseni pottatreenit tai parisuhteeni hassunhauskat käänteet eivät kiinnosta sen syvällisemmin kuin minua jonkun toisen läsnäolijan miljoonakalaharrastus. Lupaan, etten tee lapsi- enkä parisuhdeoletuksia, vaan muistan, etteivät nämäkään asiat koske universaalisti kaikkia samalla tavalla.

5 kommenttia:

  1. Minulla on lapsia, mutta pidän epäkohteliaana paasata lapsista kaikessa seurassa 24/7, etenkin jos joukossa on myös lapsettomia. Ja missään seurassa en käsitä sitä, että pitää raportoida muille jokainen hoitotoimenpide, pulkkamäkireissu jne. oikeasti, ne eivät kiinnosta ketään! Sama koskee toki mitä tahansa muuta aihetta joka kiinnostaa vain tätä paasaajaa.
    Toki koska lapset ovat iso osa elämääni niin he esiintyvät puheissani, samoin kuin muiden ihmisten asiat heidän puheissaan. Saatan kyllä kertoa jonkun lapsiin liittyvän jutun jos se on mielestäni oikeasti hauska (esim. liittyy enemmän omaan käsittämättömään sähläykseeni, hauskuus on toki subjektiivista) tai jotenkin laajemmin kiinnostava (esim. lastenkutsuilla saattaa tapahtua kaikenlaista sosiologisesti/sosiaalipsykologisesti mielenkiintoista). Mutta en koskaan dominoi keskustelua lapsijutuilla. Esikoisvauvan vanhemmille tämä sallittakoon, se on niin maagista aikaa, mutta muuten se on kyllä tosi tahditonta.
    Myöskin lasten kanssa tapaaminen on täysin eri asia kuin aikuisten kesken tapaaminen. Itse tapaan mieluiten kavereitani ilman lapsia. Lapset eivät häiritse eivätkä ärsytä minua, päinvastoin, mutta käytännössä pikkulasten läsnäollessa on mahdotonta jutella kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Mietiskelen tässä, että ehkä se on vähän sellaista yleishuomaavaisuutta, ettei jauha koko ajan vain omista jutuistaan, oli se sitten perhe-elämä tai joku kalankasvatus, tai mikä nyt itsellä sattuukaan olemaan se elämän keskeisin sisältö sillä hetkellä. Onneksi naisille on olemassa nykyään niin monia muitakin rooleja kuin hössöttävä kanaemo, että mekin löydämme muutakin puhuttavaa kuin perhe-elämän kuviot. Enkä siis todellakaan tarkoita, etteikö niistä saisi ja pitäisikin puhua. Varookohan joku minun seurassani kertomasta lastensa hauskoista jutuista? Toivottavasti ei.

      Poista
    2. Niin - minä olen kyllä tullut varovaisemmaksi puhumaan lapsistani seikkailtuani blogi/nettimaailmassa (en tarkoita sinun blogiasi). En jätä heitä kokonaan mainitsematta, mutta en puhu niin paljon ja huolettomasti kuin ennen. Mutta se voi olla ihan hyvä asia, ehkä. Lapset aiheena alkavat helposti dominoida keskustelua, ja se voi olla joillekin tuskallista tai vain tylsää.
      Lasten hankkimisesta en ole kysellyt kuin nuorena ja tyhmänä aikoja sitten, mutta se on vähän eri asia kuin lapsista puhuminen sinänsä.

      Poista
    3. Minä muistan parikin tapausta, jossa nuorehko lapsiperheen äiti totesi heti kahvitapaamisen aluksi, ettei halua puhua lainkaan lapsistaan, koska on nyt "tuulettumassa". Ne olivat ihan kivoja tapaamisia. Pari kertaa taas on tapahtunut niin, että piakkoin työelämään palaamassa ollut lapsiperheen äiti on halunnut tapaamisessa keskustella - tai pikemminkin kuulla - pelkästään työasioista. Ainakin kerran minulle tuli vähän sellainen huijattu olo, että minut olikin haluttu tavata vain työjuorujen ja -asioiden päivittäjän roolissa, eikä minulla muuten ollutkaan väliä. Ymmärrän toki, että lapsiperheen vanhemmilla on aika kortilla ja he haluavat käyttää minuuttinsa tehokkaasti, mutta itselle tuli kyllä hyväksikäytetty olo, kun ei henkilökohtaisia kuulumisia edes kyselty, vaan tivattiin tiukassa aikataulussa kaikki mahdolliset työeläämän liittyvät asiat. Olisi pitänyt vissiin laittaa jonkinlainen mentorointi-/työnohjauslasku perään.

      Lapsiperheiden puolustukseksi täytyy kertoa eräästä perheettömästä miespuolisesta ystävästäni. Tapaamme kohtuullisen säännöllisesti ruoan tai kahvin ääressä. Kun kysyn häneltä kuulumisia, hän kertoo aina kuulumiset sekä töistään että rakkaasta harrastuksestaan. Jälkimmäistä hän saattaa kuvata hyvinkin yksityiskohtaisesti. Näiden lisäksi hän kertoo perheensä kuulumiset. Tiedän esimerkiksi hänen sisaruksensa puolison vanhempien sairauksista sekä asumisjärjestelyistä. Tiedän myös, miten hänen vanhempansa asuvat ja esim. kierrättävät jätteitään. Ongelma on, että hän ei kysy koskaan, mitä minulle kuuluu. Olen tästä hänelle sanonut, minkä jälkeen hän on kerran tai pari muistanut kysyä asiaa ja sitten se on taas unohtunut. Olemme tunteneet kymmenisen vuotta, mutta hänelle tuli viime vuonna yllätyksenä, että minulla on yhden sisaruksen sijasta kaksi sisarusta. Olen asian hänelle kyllä kertonut. Hän höpöttää tapaamistemme aikana omia asioitaan niin aktiivisesti, ettei hiljaisia hetkiä oikein ehdi syntymään. Minä en sitten kai oikein saa hänelle omista asioistani kerrottua. Ehkä koen, ettei häntä kiinnosta tai ettei hän ymmärrä. Lähinnä kai pidän häntä jonkinlaisena apulaisena, joka uskollisesti aina auttaa minua tietyissä tilanteissa. Olen yrittänyt olla aktiivisempi, mutta jotenkin keskustelu aina ajautuu hänen höpötyksiinsä. Teemme välillä joitain asioita yhdessä ja yhdessä tekeminen sujuu paremmin kuin nuo keskusteluhetket. Tosin ystäväni on varmaan keskusteluhetkiinkin ihan tyytyväinen. Minä olen kyllä usein aika totaalisen täynnä hänen harrastustarinoitaan. Joskus ajattelen, että kuuntelisin mieluummin vaikka niitä lastenhoitojuttuja.

      Poista
    4. Toi ystävä, josta kerroin, on erikoinen tyyppi. Omassa mielessäni olen ajatellut, että hän on autistinen, mutta ei hän sitä välttämättä ole. Ajatus pidentää minun pinnaa häntä kohtaan ja pystyn olemaan raivostumatta. Olen rakentavaa palautetta antanut useista asioista useita kertoja, mutta hän ei muutu. Ei sitten millään. Tästä tuli vaan sellainen hassu ajatus, että verrattuna autistisen ihmisen yksityiskohtaiseen höpötykseen, lastenhoitojuttujen kuunteleminenkin voi olla ihan ok :-D

      Ps. Nämä on sillä tavalla ikäviä asioita, että ne kestävät pitkään ellei ikuisesti. Mä olen kuunnellut myös päiväkodin ja koulun valintaan liittyvät keskustelut, harrastuskeskustelut, hirveät opettajat -keskustelut, kaveriongelmajutut, kaverisynttärijutut, joulukriisijutut, A-kielen valintaongelmat, Wilmat, koulun homeongelmat, luokkakaveriasiat, yläkoulun valintajutut, valinnaisaineiden valinnat, kotiintuloriidat, some-tarinat, ynnä muu ja ynnä muut. Vielä aikuistuneidenkin lasten vanhemmat papattavat niistä lapsistaan. Puhutaan opiskelemaan hakemisesta, kesätöistä, seurustelukumppaneista, asunnon hankkimisesta, ai-kun-ne-on-niin-fiksuja jne jne jne. Siis onhan se ihan mukava kuulla kuulumisia, mutta sellainen yksityiskohtainen selonteko jaksaa mut edelleen aina yllättää. Kaiken lisäksi nämä tyypit (jotka muuten ovat kaikki naisia tai sote-alalla toimivia miehiä) kirjoittavat somessakin JOKA ikinen päivä lukuisia viestejä lapsistaan ja lapsiperheiden asioista. Tästä mulle tulikin yksi lukemani artikkeli mieleen. Taidankin etsiä sen ja katsoa saanko siitä jotain kehiteltyä omaan blogiini.

      Poista