torstai 9. marraskuuta 2017

Urheat naiset

Kuulun harvakseltaan kokoontuvaan pieneen harrastusporukkaan, jonka naisia yhdistää sama mielenkiinnon kohde. Kokoonnumme vuorotellen toistemme luokse treenaamaan. Olen iloinen siitä, että aikuisenakin on ollut mahdollista saada uusia kavereita.

Pikku hiljaa, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin, kokoontumisiimme on kuitenkin hiipinyt sellainen piirre, joka saa minut jälleen kerran tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, ärtyneeksi ja väsyneeksi: Käytämme nykyään valtavan osan tapaamisistamme siihen, että ruodimme muiden perhe-elämää. Yksi on raskaana, toisella kotona pieni vauva ja muutamalla taapero. Kaikki ovat parisuhteessa. Puhutaan paljon lasten kasvamisesta, jaetaan vinkkejä ja päivitellään ruuhkavuosikiireitä. Puolen tunnin kuluttua en enää yleensä edes jaksa esittää kiinnostunutta. Ei minulla ole mitään sanottavaa, joten ryhdyn selailemaan kännykkää ja toivon, että voisin olla jossain muualla. Odotan sopivaa väliä, jossa voisin ehdottaa, että ryhtyisimme harjoittelemaan. Ehdotusta ei saa kuitenkaan tehdä liian pian, sillä se olisi epäkohteliasta. Äidit ovat väsyneitä, he tarvitsevat vertaistukensa.

Erityisen rankka oli se tapaaminen, jossa yksi naisista kertoi jokaiselle meistä yksitellen olevansa raskaana sitä mukaa kun saavuimme paikalle. Kuuntelin onnellisen paljastuksen ja siitä seuraavat kiljahdukset ja onnittelut uudestaan ja uudestaan. Ultrakuva pyöri kahvipöydällä kädestä käteen, puhe eksyi yhä uudelleen siihen, miltä raskaana oleminen tuntuu. Onneksi kokoonnuimme silloin minun luonani, saatoin paeta verukkeiden varjolla tämän tästä keittiöön pakottamaan kyyneleet takaisin silmäluomien sisään. Ja onneksi oli allergia-aikakin, eikä kukaan tiennyt, etten ole allerginen millekään.

Kerran kävi niin, että tapaamisessamme oli myös viiniä. Illanvietto venyi ja lopulta jäljellä olimme enää minä ja se ryhmän toinen nainen, jolla ei ole lapsia. Hän kertoi minulle, että on yrittänyt miehensä kanssa lasta jo pitkään ja tilanne on hyvin surullinen. Sen jälkeen olen huomannut, kuinka taitava hän onkaan peittämään oman kipunsa. Hänestä ei näe päällepäin lainkaan, kuinka jatkuvat lapsijutut häntä satuttavat. Urhea nainen.

Luulisin, että jos minulla olisi (olisi ollut?) lapsia, olisin ihan tyytyväinen päästessäni heistä hetkeksi eroon harrastamaan omia asioitani. Epäilen, etten haluaisi puhua heistä aivan koko aikaa sellaisessa kontekstissa, johon he eivät liity millään tavalla. Mutta mistäs minä tiedän, kun ei niitä lapsia ole. Voihan se sitten olla, ettei elämässä tosiaan ole lapsen saamisen jälkeen enää mitään muuta.

Viimeiseen tapaamiseemme en onneksi päässyt, koska tilanne on nyt edennyt siihen pisteeseen, että ihmiset ovat alkaneet tuoda lapsiaan mukanaan. Pieni vauva nyt vielä menee kopassa, mutta miten ihmeessä meidän pitäisi keskittyä, jos seinillä kiipeilee muutama uhmaikäinen?

Pitänee perustaa Urhean naisen kanssa harrastusporukkamme lapsettomien naisten oma alajaosto.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Uusia juttuja

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, koska minulla on ollut ihana kiire. Olen opiskellut ahkerasti ja käynyt opiskeluun liittyvissä tapahtumissa. Olen innostunut ja energinen ja elämä on kauhean köyhää mutta hirveän mukavaa.

Lisäksi olen tavannut erään erityisen miehen. En uskalla spekuloida tuoreen suhteen tulevaisuudella, olen vain keskittynyt nauttimaan siitä, että voin tehdä arkipäiväisiä asioita jonkun toisen kanssa. On tuntunut maailman parhaalta käydä yhdessä Prismassa, tehdä ruokaa ja tiskata. Toki suhteeseen on mahtunut myös niitä romanttisia treffi-iltoja, mutta arkijuttujen jakaminen on kuitenkin tuntunut kaikista parhaalta.

Sinkkuelämää-sarjassa on jakso, jossa parikymppiset miehet kertovat seurustelustaan kolmekymppisten naisten kanssa. Joku nuorista miehistä toteaa, että kolmekymppiset naiset ovat parhaita, koska he ovat koko ajan niin kiitollisia kaikesta. Nauratti, koska ainakin minun kohdallani tämä todella pitää paikkansa. Että kävikö se nyt herranjumala ihan oikeasti kaupassa kun minulla oli flunssa ja ihanko totta se voi hoitaa koiraa kun minulla on menoja? Kyynel. Kuinka ihana mies!

Juuri nyt on hyvin onnellista. Kun on ehtinyt kokea muunkinlaisia aikoja, tätä todella osaa arvostaa. Mietin joka päivä höpsön liikutuksen vallassa, kuinka onnekas olenkaan. Kohta alan varmaan tekstimuotoisten blogipäivitysten sijaan jakaa sellaisia kuvottavia aforismikuvia.




keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lapsenteon imperatiiveja

Kävin hiljattain elokuvissa. Leffan alkua odotellessa muutama popcorni tipahti suusta rinnuksille, kun näin tämän:

Kela: Näin haet äitiysavustusta.

Hyvin informatiivinen video, erittäin napakka ja selkeä.
1. Lisäänny tai adoptoi. 2. Täytä hakemus. 3. Valmista. Antaa lapsen tulla.

Tälle kampanjalle on varmasti jokin syy. Ilmeisesti ihmisille on ollut epäselvää kuinka äitiysavustusta voi saada. Äitiysavustusta saadakseen pitää tietenkin lisääntyä tai adoptoida ja sitten pitää hakea sitä avustusta ja sen jälkeen pitää "antaa lapsen tulla", mikä viittaa ilmeisesti synnyttämiseen tai abortin tekemättä jättämiseen tai ehkä siihen, ettei kannata pitää sitä lasta huvikseen kohdussaan enää lasketun ajan jälkeen. Tai ehkä "antaa lapsen tulla" on sittenkin kehotus osallistua Antti Rinteen lanseeraamiin synnytystalkoisiin.

Antakaa lasten tulla minun tyköni. -Kela

Lasten saamisesta puhuminen imperatiivimuodossa kuulostaa kummalliselta. Huomasin miettiväni popcornit poskessa, että nyt kyllä sattuu ja pahasti, jos katsomossa on joku tahattomasti lapseton. Sitten muistin, että minä taidan olla sellainen. Minua taisi kuitenkin lähinnä naurattaa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Sinkkuköyhyys

Tiesin, ettei olisi pitänyt, mutta tein sen silti: Koska olen kiinnostunut sinkkuvihasta, menin lukemaan tämän artikkelin kommentit. Kyseessä on Hesarin eilinen juttu sinkkujen sortamisesta yhteiskunnassa.

Nyt minusta tuntuu siltä, että kaikki voima on poistunut ruumiistani. En jaksa sanoa mitään, en analysoida, en pohtia, en kommentoida.

Olen tuoreena opintovapaalaisena (ei oikeutta opiskelijaetuihin) valinnut nyt sellaisen elämäntilanteen, jossa olen melko lailla rahaton. Voin elää näin hetken. Otan kiitollisena vastaan ensimmäistä suoraa etuuttani tältä yhteiskunnalta ikuisuuksiin: Saan 15 kk ajan aikuiskoulutustukea. Tuki ei tule riittämään valmistumiseen saakka, koska opinnot ovat kaksivuotiset. Laskeskelin, että olen joutunut ottamaan lainaa elämiseen jo tässä vaiheessa, opintojen kestettyä pari kuukautta, sen verran, että töihin palattuani sen maksaminen takaisin tulee kestämään toista vuotta. Töitä on löydettävä pian. Oma työnantajani antaa työaikajoustoja ainoastaan niille, joilla on kivekset, tai niille, jotka ovat voineet saada lapsia.

Vertailu on kaiken pahan alku ja juuri, mutta aion nyt tehdä tämänkin mokan: Ystäväni, joka maksaa miehensä kanssa vuokran puoliksi ja saa rahaa siitä, että onnistui lisääntymään ja siihen päälle saman aikuiskoulutustuen kuin minä, pärjää ihan hyvin. Hänen ei tarvitse elättää itseään tai perhettään lainalla. Taloudessa on lisänä tietysti vielä puolison tulot. Näin se menee. On kauhean väsyttävää pohtia koko ajan, että tuleeko sitä itse tehtyä jotain väärin, kun muut näyttävät pärjäävän ja oma tili on pakollisten menojen jälkeen jakuvasti tyhjä. Helsingin vuokratasolla ja omalla maailmanpelastajan karkkirahapalkallani ei ole vielä tullut mieleen mitään kovinkaan rakentavaa.

Olen iloinen niiden puolesta, joilla ei ole tili miinuksella vuokran ja laskujen jälkeen. Toivoisin silti kovasti, ettei sinkkuja pidettäisi automaattisesti varakkaina loisina. Me kyllä yritämme olla kunnon kansalaisia siinä missä muutkin ja hoitaa omat asiamme ihan samoin kuin pariutuneet ja perheellistyneetkin. Meillä on siihen toisinaan ikävä kyllä vähän eri lähtökohdat. Tässä yhteydessä en ota kantaa siihen, mikä osuus lähtökohtien eroista on luonnollinen asioiden tila ja mikä osuus yhteiskunnan rakenteisiin piiloutuvaa syrjintää, koska olen kurkkuani myöten täynnä väittelyä tästä asiasta. En halua kuulla enää kertaakaan, etten osaa hoitaa raha-asioitani, että minulle kuuluu vähemmän hyviä asioita kuin muille, koska en ole saanut perhettä, tai ettei minun kuulu tarvita tai haluta mitään, koska olen tälle yhteiskunnalle vain menoerä.

Niin kauan kuin asumispolitiikka on tällaista, en tiedä mitä voisin tehdä toisin. Yksiöihin on varaa vain sijoittajilla, minä olen luopunut haaveesta omistaa mitään jo kauan sitten.

Tämä aihe sisältää aina öyhöttäjävaaran. Katsotaanpa kuinka käy tällä kertaa.

torstai 14. syyskuuta 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ydinperheideaalin murenemisesta

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii ydinperheideaalin murenemisen positiivisia seurauksia Hesarissa.

Erityisesti kolahti tämä:

Mikä tässä kaikessa sitten tökkii? Ehkä yksi syy siihen, että perhe-elämän muutokset eivät miellytä, on valtasuhteiden muutoksessa. Ennen ydinperheen kannattajilla oli tukeva moraalinen ote vapaista naisista ja miehistä, yksin asuvista, yksinhuoltajista, eronneista, homoista, lesboista, adoptioperheistä tai sijaisvanhemmista ja heidän lapsistaan.

Kuinkahan paljon sinkkujen dissailussa on kyse tästä? Ilmiötä on varmaan aika vaikeaa tunnistaa, sillä etuoikeutetut eivät yleensä huomaa olevansa etuoikeutettuja. Ja jos oikea tapa elää on kirjoitettu syvälle kulttuuriin, eivät alisteisessa asemassa elävät välttämättä huomaa itsekään olevansa ahtaalla.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tittelinä äiti

Olen kirjoittanut tästä aiheesta hiljattain ja aikaisemminkin, mutta se ei jätä minua rauhaan. Jatkan siis edelleen.

Luin suuresti arvostamani asiantuntijan kirjoittamaa terävää kolumnia. Kirjoittaja on pitkälle kouluttautunut ja monessa mukana. Hän on erittäin taitava tekemään näkyviksi erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja saamaan niille median huomion. Tämä älykäs ja lahjakas nainen ei kirjoita perhe-elämään liittyvistä asioista, vaan laajasti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Yllätyksekseni hän kuitenkin esittelee itsensä kolumnin lopussa näin: "Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti, valtiotieteiden tohtori ja kirjailija". Esittely on oletettavasti hänen itsensä kirjoittama.

Tittelit kai tulee laittaneeksi nimensä perään tärkeysjärjestyksessä, ja ilmeisesti äitiys tai isyys ovat titteleitä siinä missä tutkinnot ja työnimikkeetkin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on lukijan kannalta, onko tämä viisas nainen äiti vai ei? Lapsen saaminen ei ole häntä pätevöittänyt siihen, mitä hän tutkii ja mistä hän kirjoittaa. Jos hän ei olisi saanut lasta, hän olisi toimissaan aivan yhtä pätevä. Millä tavalla kirjoittaja siis olettaa tiedon hänen äitiydestään vaikuttavan minuun lukijana? Millä tavalla hän kokee äitiytensä olevan oman aiheensa kontekstissa niin merkittävä asia, että se kannattaa mainita? Miksi kukaan ei koskaan kerro vastaavassa yhteydessä olevansa lapseton? Miksi äidit mainitsevat äitiytensä paljon useammin kuin isät isyytensä? Onkohan niin, että äidiksi ilmoittautuva on jotenkin mukavampi ihminen kuin lapseton nainen? Onko isukilla arvomaailma paremmassa järjestyksessä kuin lapsettomalla kaverilla?

Oletteko koskaan vahingossa olettaneet, että jollakulla tuntemallanne ihmisellä on lapsia, ja saaneet sitten kuulla ettei olekaan? Onko suhtautumisenne tähän ihmiseen muuttunut sen jälkeen? Tai toisinpäin: Muuttuisiko suhtautuminen, jos olisitte luulleet henkilön olevan lapseton, mutta olisikin sitten käynyt ilmi, että hänellä onkin lapsia? Onko tässä eroa henkilön iän tai sukupuolen mukaan?

Käsitykset siitä, millaisia ihmisiä lapsen saaneet ovat, ovat kai jotenkin niin kulttuurisia, sellaisia jo äidinmaidossa imettyjä, että on todella keskityttävä saadakseen kiinni omista stereotypioistaan. Minä esimerkiksi huomaan, että omaan äitiyden käsitykseeni kuuluu, että äiti-ihmiset ovat lapsettomia empaattisempia. Mikään elämässäni ei konkreettisesti vahvista tätä ajatusta, mutta tällainen stereotypia minulle on päässyt syntymään.

Joka tapauksessa on aivan käsittämätöntä, kuinka me olemmekaan kasvaneet siihen, että naisten asiantuntijuus on jollain tavalla yhteydessä lisääntymiseen. Yhteys ei ole kovinkaan yksiselitteinen, sillä lasten saamisen ajatellaan sekä nostavan että laskevan naisen arvoa työelämässä. Vanhemmuuden korostaminen yhteyksissä, joihin se ei kuulu, on kuitenkin aivan varmasti yhtäaikainen pyllistys sekä lapsellisille että lapsettomille naisille.

Mitäs jos lopetettaisiin sellainen?

Kirjoittaja on lähes nelikymppinen lapseton maisteri, entinen byrokraatti ja mansikanpoimija, nykyinen opiskelija ja kokopäivätoiminen koiranrapsuttaja ja hippi.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Elämäntilannelapsettoman elämänmuutos

Vuodenvaihteesta saakka olen miettinyt, vatvonut, laskenut, järkeillyt ja tunteillut. Jos käy niin, ettei minulle tule perhettä, asuntolainaa, volvoa, äitiyslomaa, kesämökkiä, nimiäisiä, lasten synttäreitä, prometheus-juhlia, lakkiaisia, häitä, yhteistä hautapaikkaa kenenkään kanssa, mitä järkeä tässä kaikessa on? Raadan työssä, josta en erityisemmin pidä, mutta en saa mitään säästöön. Joka vuosi tulee uusi juhannus ja uusi joulu, ja minä olen aina vain minä. En me, minä. Arkeni täyttyy epätoivoisesta pyristelystä kohti sellaisia unelmia, jotka eivät ole minun ulottuvissani, ja minä olen jatkuvasti tyytymätön. Alkuvuodesta löysin itseni itkemästä metsästä ja päätin lakata yrittämästä. Tämä perhenormatiivinen räpiköinti ei ole minua varten.

Koska niistä asioista, joita minä haluan elämässäni tehdä, ei valitettavasti makseta asiallista korvausta, päätin ryhtyä vieläkin köyhemmäksi. Hain ja pääsin opiskelemaan jotain sellaista, joka on minulle maailman tärkeintä, mutta josta kukaan ei todennäköisesti tule koskaan maksamaan minulle mitään. Rahalla ei ole enää merkitystä. En halua katkeroittaa itseäni oravanpyörässä, jolla on tarjota minulle vastineeksi niin vähän. En aio enää koskaan käyttää suurinta osaa valveillaoloajastani pyörien julkisen puolen työnantajan käsittämättömissä byrokratiahelveteissä asiallisista työolosuhteista taistellen.

Maanantaina minulla oli jotenkin syyllinen olo. Join kaikessa rauhassa aamuteetä koira kainalossa ja koulukirja kädessä. Eikö minun todellakaan pitäisi nyt olla yhtään missään? Tiistaina ihmettelin jo, kuinka olen koskaan suostunut antamaan itsestäni niin paljon niin epäkiitolliselle työnantajalle kuin kuntasektori on. Ajatus siitä, että olisi muka pitänyt olla töissä pyörittelemässä lomakkeita ja raportoimassa raportointia, tuntui jo täysin absurdilta. Mitä ajanhukkaa! Ei ihminen voi kuluttaa elämäänsä tuollaiseen.

Olen aivan liian vanha käyttämään aikaani siihen, että yritän elää jonkun toisen porukan pelisäännöillä. Koska minulla ei ole perhettä, minä en ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Teen keikkahommaa sen verran, että saan laskut maksettua, ja käytän muuten valveillaoloaikani sellaisiin asioihin, jotka tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Koska minun työpanoksellani ei ole kuitenkaan mahdollista hankkia pienintäkään varallisuutta, en aio enää koskaan tuhlata aikaani keskiluokkaisuuden tavoitteluun.

Tämän kaiken seurauksena olen juuri nyt niin onnellinen, että saatan pyörtyä. Näin opintojen kolmantena päivänä uskon tehneeni elämäni parhaan päätöksen. Hei hei oravanpyörä!

P.s. Löysin muuten uuden blogin: Erittäin toivottu. "30+ ikäinen sinkkunainen pohtii mahdollisuuksiaan saada lapsi. Sarkastista otetta, syntyjä syviä ja sateenkaarinäkökulmaa sopivassa suhteessa." Käykää tsekkaamassa!


lauantai 12. elokuuta 2017

Äitiys pätevöittää

Hauska teksti, mutta kun ei nyt taas vain naurata: 10 + 1 syytä rekrytoida äiti

Älkää rakkaat naiset rakentako pätevyyttänne työelämässä äityiden varaan edes läpällä. Pissaatte naisten kollektiiviseen murokulhoon. Ammattitaito ei perustu äitiyteen.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lapsen tekemisestä yksin

Vauva-lehdessä oli juttu Jennistä, joka teki lapset ilman miestä. Väestöliittokin julkaisi tietopaketin asiaa pohtiville. Hyvä, että tietoa aiheesta alkaa pikku hiljaa löytyä.

Ja on muuten olemassa myös miehiä, jotka oikeasti haluavat lapsia, vaikka minä en niitä löydäkään.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kuka pelkää sinkkua (ja miksi helvetissä)?

Juttelin ystävän kanssa tuosta edelliseen postaukseeni linkittämästäni Pauliina Jokisen kirjoittamasta Hesarin jutusta, jossa parisuhteeton nainen järjestää itselleen hääjuhlan sijaan määjuhlan. Jutussa oli sinkkujen merkkipäivien juhlimisen lisäksi toinenkin tärkeä teema: singlismi, eli sinkkujen syrjintä (Bella DePaulo). Singlismiä esiintyy yhteiskunnan rakenteissa, mutta myös yksityisemmissä suhteissa.

Jutussa psykologian tohtori, parisuhdeterapeutti Eija-Liisa Rautiainen sanoo, että normista poikkeava voi joutua selittelemään ratkaisuaan. "Ajatus siitä, että hyvää elämää voi elää myös ilman parisuhdetta, saattaa Rautiaisen mukaan herättää jopa kateutta tai se voidaan nähdä uhkana - onhan yksineläjä vastuussa vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tyytyväiset sinkut voidaa kokea jopa itsekkäinä. Heihin voi kohdistua painetta, sillä he ovat valinneet mahdollisuuden keskittyä itseensä."

Tämä on ilmiö, joka ei lakkaa kiehtomasta minua, koska se on tullut viitisen vuotta sitten hyvin lähelle. Mitä tapahtui monien kavereideni päässä silloin, kun parisuhteeni päättyi, ja minua lakattiin kutsumasta mukaan? Siis lakattiin kutsumasta juuri silloin, kun olisin eniten näitä ihmisiä kaivannut? Vaikka miten yritän, en pysty edes kuvittelemaan, että joku saattaisi kokea minut uhkaksi omalle parisuhteelleen tai sellaiseksi kateuden lähteeksi, ettei kanssani voi olla.

Olen jutellut sinkkujen kanssa tästä yksinjäämisen tunteesta paljon. Osaa tämä ei kosketa millään tavalla, mutta hyvin monet myös tunnistavat ilmiön. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan omasta tilanteestani niin, että suhde eron myötä kadonneisiin kavereihin perustui lopultakin pääasiassa samankaltaisiin elämäntilanteisiin, joissa muiden mielessä parisuhteellisuus ehkä painottui enemmän kuin minun.

Mutta olisiko sitten kuitenkin niin, että sinkkuus herättää joissain ihmisissä - ehkä alitajuisestikin - jotain niin pimeää, ettei sitä ole mahdollista kestää, ja siksi sinkun seuraa kartetaan?

Takaisin alkuun: ystävän kanssa tästä Hesarin jutusta keskustellessa kävi ilmi, miksi en koskaan tavannut sitä miestä, jonka kanssa hän seurusteli useamman vuoden. Kyläilyt järjestettiin aina niin, ettei mies ollut kotona, eikä porukalla käyty koskaan missään. Ystävä tunnusti hieman häpeissään, että mies ei ollut koskaan halunnut tavata minua, koska olin sinkku. Ystäväni ei osannut kertoa tarkemmin, mikä parisuhteettomuudessani miestä ahdisti. Ilmeisesti hän ei ylipäätään pitänyt siitä, että hänen avovaimonsa viettää aikaa sinkkujen kanssa, mutta ymmärsi sentään, ettei voi tähän vaikuttaa, koska se olisi ollut jo selkeästi väkivaltaa. Itse hän kuitenkin saattoi kieltäytyä tapaamisistamme, ja tekikin niin.

Nyt olen siis todella törmännyt oikeassa elämässä siihen ihmiseen, joka pelkää sinkkua. (Tai no, en konkreettisesti, sillä hän pakeni minua.) Haluaisin päästä tuon miehen pään sisään ja katsoa mitä siellä tapahtuu. Mikä pelottaa? Sekö, että isken hänet sinkkukiimassa itselleni vai se, että vien hänen naisensa pahoille teille? Sekö, että jos minä olen onnellinen, hän saattaa huomata, ettei hän ole?

Ystäväni ainakin on, sillä hän jätti tämän ahdistujan jo vuosia sitten ja seurustelee nykyään sellaisen normaalin miehen kanssa. Olette varmaan kuulleet sellaisista. Tätä miestä ei näytä minun parisuhteeton olemiseni ahdistavan millään tavalla.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Juhlikaa myös sinkkuja!

Todella tärkeä juttu sinkkujen juhlimisesta Hesarissa! Teksti näyttää olevan vain tilaajille, mutta se kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka pitää itse itselleen yksinelämisensä 10-vuotisjuhlat. Me parisuhteettomathan jäämme aivan liian usein kokonaan ilman juhlia, ja juhlimme vain muiden merkkipaaluja. Yllättävän moni sellainen asia, jonka juhliminen aikuisena on sosiaalisesti suotavaa, liittyy jollain tavalla parisuhteeseen tai perheeseen. Jokainen meistä voi toki järjestää itse omat synttäribileensä, mutta meistä jokainen myös varmasti toivoisi joskus, että joku toinen järjestäisi meille juhlat. Parisuhteellinen toveri: Koska viimeksi juhlit aikuista sinkkua?

Niin, ja muistathan vielä, että  vaikka sinkkuihmisen nimipäiväbileet voivat tuntua sinusta vähäpätöisiltä, ne voivat olla hänelle ainoa tilaisuus tulla huomatuksi. Älä varasta show'ta esittelemällä uutta sormustasi tai ultraäänikuviasi. Tee sinä se sitten omissa juhlissasi.

Mietin sinkkujen juhlia vaille jäämistä jo pari vuotta sitten, ja sain myös hyviä kommentteja kirjoitukseen.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Älä kysy minun vanhemmiltani lapsenlapsista tai lyön

Naapurit kolmenkymmenen vuoden takaa tulivat tänään yllättäen vastaan, kun kävelin isäni kanssa kadulla. Kaikilla oli vähän kiire, joten piti vaihtaa kuulumiset nopeasti. Hääuutisista ja lapsenlapsista kerrottiin vuolaasti, mutta yksipuolisesti, koska minun isälläni ei ole mitään kerrottavaa.

- Tässä on Petteri, meidän ensimmäinen lapsenlapsi. Jokos teillä on? Kysyttiin isältä minun ohitseni.
- Ei ole. Ei vielä, isä sanoi.
- No mutta, Viuhti hoitaa homman, eikös niin, heh heh.
- Ei, en hoida. Minulle ei tule lapsia, minä vastasin aurinkoisesti hymyillen, enkä tiennyt valehtelinko.

Hiljaisuus ei kestänyt kovin kauaa, mutta se oli sitäkin kivuliaampi. Se oli niin kuin se terävä hetki, kun on juuri iskenyt varpaansa kiveen ja tietää, että kohta sattuu, mutta kipu ei ole ihan vielä ehtinyt aivoihin saakka. Mukava kohtaaminen oli lopullisesti rikki ja se oli minun vikani, eikä minua hävettänyt.

Tulen tarjoamaan teille lapsista kyselijöille jatkossakin täyden hatullisen sitä mitä tulitte itse tilanneeksi. Minä vielä kestän, mutta jättäkää minun vanhempani rauhaan. He eivät ole tätä toivoneet.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Sukujuhlia ja perhekuvia

Tässäpä hyvä kolumni siitä, miten vaikeaa voi olla muiden keskellä tahattomasti lapseton: Meri Liukkonen: Se suuri kysymys, jota pitää juhlissa pelätä. Tuttua varmaan aika monelle. Minulle onneksi yllättävän vähän, mutta sattuuhan näitä.

Isoäitini on meidän lastenlasten suurin fani ja tukee ja kannustaa meitä kaikessa mihin ryhdymme. Ikäpolvelleen tyypillisesti hän kuitenkin päästelee suustaan tasaisin väliajoin pahaa tarkoittamattomia mutta sydänjuuria myöten satuttavia kommentteja perheenperustamisasioihin liittyen. Kyläily menee aina samalla tavalla: Ensin juodaan kahvit ja kahvipyöydässä katsellaan kaikki serkkujeni onnelliset perhekuvat. Sitten voidaan siirtyä muihin asioihin.

Isoäidillä on jo paljon lapsenlapsenlapsia. Joskus riittää, että käydään läpi lasten hauskat tempaukset, serkkujen uusimmat raskaudet ja asuntojen ostot. Joskus se ei riitä, vaan on vielä pohdittava hieman sitä, miksi minä olen vanhapiika. Viime vuosina on tavallaan helpottanut, koska isoäiti pitää minua jo liian vanhana kelpaamaan kenellekään ylipäänsäkään. On kai jo selvä, ettei lapsia minun osaltani tule. Paine on siirtynyt parisuhteessa elävälle pikkusiskolleni.

Viimeksi kylässä käydessä serkkujen perhekuvia oli jotenkin poikkeuksellisen paljon. Piina kesti aivan liian kauan. Kuvien katsomisen lopuksi isoäiti jätti minut väliin ja siirtyi suoraan siskon kimppuun: "Tiedätkös sinä ollenkaan, miten niitä lapsia tehdään?" Rakastan isoäitiä valtavasti, mutta suutuin niin paljon, että poistuin hetkeksi vessaan itkemään. Kaikille muille läheisilleni voin tarvittaessa suuttua avoimesti, mutta isoäidille jostain syystä en.

Muutama vuosi sitten kävi niin, että kun menin vanhempieni luokse joulunviettoon, he olivat laittaneet magneetilla jääkaapin oveen kuvan serkkuni pienestä lapsesta. Vaikka ovessa on aina muitakin kuvia ja kortteja, kuva lapsesta oli ensimmäinen asia, jonka keittiöön astuessani näin. Ehtimättä ajatella sekuntiakaan kävelin suoraan jääkapille, otin kuvan pois ja laitoin sen laatikkoon. En osannut silloin selittää loukkaantuneelle äidilleni miksi minä en halua, että se kuva on siinä, mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.

Suku on paras ja pahin, ja tämä valokuvajuttu on aika hankala. Suruvaiheessa olevalla tahattomasti lapsettomalla ei ole minkäänlaista intressiä katsella toisten perheonnea yhtään sen enempää kuin on pakollista. Kuvien hierominen naamaan tuntuu kidutukselta. Ja kuitenkin: Jos joku haluaa näyttää kuvia itselleen tärkeistä ihmisistä, eihän siitä voi kieltäytyä. Kyllähän hänellä on oikeus olla onnellinen siitä, mitä hänellä on, ja jakaa onnensa muidenkin kanssa.

Että mikähän tässä nyt sitten neuvoksi?

maanantai 15. toukokuuta 2017

Parhaat sinkkustereotypiat

Ilahduin niin kovasti jo aamulla postaamastani melkoisen provosoivasta mielipidekirjoituksesta, että päätin masokistisena maanantaiprojektina lukea läpi kaikki kirjoitukseen tulleet kommentit. (Lisäys 24.5: En ole mielipidekirjoituksen kirjoittaja, kommentoin sitä ainoastaan blogissani.) Hauskaahan se oli. Listasin sieltä kivoimmat sinkkustereotypiat teemoittain lainauksina tähän teidänkin iloksenne.

Sinkku on nirso

"Olisi minullakin monia kohteita, joita en mielelläni rahoittaisi, esimerkiksi sinkkutalouksien asumistuet. Jollei nirsouttaan ketään huoli tai valitsee yksinelämisen, on sen seuraukset voitava mukisematta kantaa."
(Entäs jos valitsi semmoisen nirson miehen, joka lähti menemään? Ai niin, että sitten se on oma vika sekin? Että jos olisin parempi nainen, ei olisi lähtenyt? Asia selvä.)

Sinkku on itsekäs

"Sinkut tuijottavat vain omaan napaan."
(Klassikko.)

Sinkkuus / lapsettomuus on ohimenevä vaihe nuoruudessa

"Miksi sinkku ei voisi hankkia kimppakämppää muitten sinkkujen kanssa, niin olisi useampi henkilö maksamassa näitä peruskuluja. Monessa muussa Euroopan maassa nuoret sinkut hankkivat ison asunnon kaupungin keskustassa--"
(Ehdotanpa tätä 94-vuotiaalle mummolleni, kaipa vaarin kuoltua joutaisi kommuuniin.)

"Pitää muistaa, että meillä on elämässä eri vaiheita - lapsuus, nuoruus, lapsiperhe ja vanhuus."
(Olen juuttunut ikuiseen nuoruuteen!)

"Odotapa vaan kun alkaa masu pyöristyä ja perhe lisääntyä, niin jo vain muuttuu ääni tässäkin kellossa."
(Jes! En malta odottaa!)

Sinkku haluaa vain seksiä (ja on nuori)

"Helsinkikeskeisten sinkkunaisten ei pitäisi valittaa. Ei yhteiskunta toimi jättämällä lapset tekemättä, vanhuksena sen viimeistään huomaa vaikka 25-vuotiaana voikin olla jännä toteuttaa itseään television sinkkusarjojen hengessä. Seksi kelpaa, lapset eivät."
(Eli jos bylsii ympäri stadii, ei saa valittaa, mut saako sit jos ei bylsi ja on jotain kolkytkuus?)

Sinkku on menoerä

"Sinkut ovat kustannus, koska he eivät tuota jälkikasvua."

"Lapsettomille voisi määrätä haittaveron!"
(Vanhanpiianvero takaisin!)

Sinkku / perheetön on rikas

"Sinkku voi jatkossakin viettää veronmaksajien tukemaa lomaa eli vuorotteluvapaata, johon tavallisen lapsiperheen vanhemmalla harvoin on varaa."
(... Mitä?)

"Perheettömien pitää alkaa nauttia elämästä. Jos on jäänyt säästöön ja kulutus on järkevää, niin voi jäädä pois työelämästä 50-55 vanhana."
(Säästöjä?)

Sinkulla ei ole ihmisarvoa. Noin niinkuin kärjistetysti sanottuna.

"Peräkammarin pojilla ja vanhoilla piioilla on tehtävänä käydä töissä, maksaa veroja ja maatua pois. Noin niinkuin kärjistetysti sanottuna. Teitä katkeria, omasta syystä (tai syyttä) lapsettomia valittajia tuntuu olevan kokoaika enemmän ja enemmän. Kiitti!"
(Hei eipä kestä, kiitti itsellesi!)

Lapseton viettää lomat yksin

"Miksi ihmeessä lapseton ihminen haluaisi pitää lomansa juuri niillä suosituimmilla lomaviikoilla, kun he voivat vapaasti valita minkä tahansa muun viikon?"
(Olisin halunnut mennä ystävän kanssa reissuun, niin siks, mut kai mä yksinkin sit voin.)

Mitäs oot tommonen

"On oma valinta olla sinkku."

"Ylipainoon voi vaikuttaa samalla tavalla kuin lastenhankintaan."

Sinkku ei tarvitse asioita

"Ethän sinä maksa sinkkuna vuokraa tuplana, koska tarvitset vähemmän tilaa. Myös kodinkoneet ovat pääosin turhia tai ainakin pienempiä. Sinulla pitäisi riittää aikaa hoitaa esim. pyykinpesu käsin, kun aika ei kulu lastenhoidossa. Sama koskee myös remontteja."
(Pieniä koneita pienille ihmisille!)

Sinkku on ihmiskunnan kannalta turha

"Ihmiskunnan elämälle ja sen jatkuvuudelle tulisi reilussa sadassa vuodessa loppu, jos se jäisi 'mahojen' (lisääntymiskyvyttömien tai -haluttomien) varaan!"
(Olikos se nyt kovin nätisti sanottu?)

Bonusraita

"Punavihreät haluavat, ettei lapsia tehdä, koska Afrikka ensin."
(Tämä selvä!)

"Se vaan huolettaa, kun lasten syntyvyys on vähentynyt ja samaan aikaan koirabuumi kiihtyy koko ajan ja näyttääkin siltä, että koira on monelle lapsen korvike"
(Juu, aika varmasti monet jättävät lapset tekemättä koiran takia.)

"Sinkku elättää sinunkin lapsesi"

Kun koitin vaalien alla etsiä itselleni sopivaa ehdokasta, jolla olisi muitakin teemoja kuin lapsiperheet, mielessä kävi kieltämättä jotain tämänkaltaista: HS Mielipide: Sinkku elättää sinunkin lapsesi.

Olen pahoillani kirjoittajan puolesta. Hänet tullaan lynkkaamaan julkisesti lähipäivien aikana.

torstai 11. toukokuuta 2017

Ulkopuolisuus

On tavallista että itseään suojellakseen tai koska ei tunne kuuluvansa joukkoon, lapseton eristäytyy läheisistään ja ystävistään. On myös tavallista, että lähipiirin on vaikea ymmärtää, miksi lapseton toimii niin. Seuraa kierre, jossa lapseton jää yhä enemmän yksin (http://www.simpukka.info/yksi-viidesta-nakymattomasta-todeksi/).

- Se oli aivan mieletöntä kun se potkaisi just oikein kunnolla siinä ultrassa niin se näkyi siinä ruudulla  samalla! Sen pää on nyt appelsiinin kokoinen ja siinä näkyi ne sormet myös. Se on tyttö, aivan ihanan näköinen. Ihan kuin sillä olis ollut isänsä nenä. Voikohan semmoista jo nähdä?
- Onneksi olkoon.
- Toivon tosi paljon, että se saisi ainakin isänsä hiukset eikä mun. No, yksi asia on ainakin jo varma: Siinä se on tullut isäänsä, että riehuu kaikki yöt. Mä en ole nukkunut varmaan viikkoon.
- Voi että.
- On muuten kyllä ollut ihan kauhee nälkä koko ajan. Aluksi oli paha olo vähän, mutta nyt on jo paljon helpompaa.
- No hyvä juttu. Mutta sä et itse asiassa saisi syödä tota juustoa kun se ei oo pastöroitu.
- Ei hitto. En edes tajunnut.
- Eipä kestä.
- Ne vaunut nyt sit pitäis ostaa, ei tajuta niistä yhtään mitään, niitä on aivan älyttömästi erilaisia.
- Bugaboot.
- Ai?
- Joo, niihin kannattaa panostaa.
- Miten sä voit tietää tämmöisiä kun sulla ei ole lapsia?
- Oon ehkä joskus kuullut näitä juttuja.
- Niin hei muuten ollaan laitettu kämppä myyntiin ja jätettiin eilen tarjous siitä kolmiosta.
- Hienoa.
- Ajattele, me ollaan maksettu nyt suunnilleen entisen vuokran verran kuussa lyhennyksiä tästä nykyisestä kämpästä viiden vuoden ajan. Kun myydään tää, meillä on ihan kiva pesämuna siinä jo uutta varten. Vuokralla asuminen on kyllä aivan hullua.
- Jep. Hullua on.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Simpukka-viikko ja lapsettomien lauantai

Ystävät hyvät, äitienpäivä on taas käsillä. Tällä viikolla Simpukka kampanjoi lapsettomien Simpukka-viikkoa. Ohjelma näyttää tänä vuonna aika vaisulta, mutta siitäpä ei voi valittaa, jos ei ole itse mukana järjestämässä, kun homma toimii vapaaehtoisvoimin. Lapsettomien lauantain brunssi on täynnä, ja sen lisäksi tarjolla on vain uskonnollista ohjelmaa. Toivottavasti sellaiset ihmiset löytävät paikalle, joille tällaiset tilaisuudet tuntuvat sopivilta.

Arvostan suuresti, että lapsettomuudesta pidetään meteliä. Kunpa tulevaisuudessa kenenkään lapsettoman ei enää tarvitsisi kuunnella lastenteko- ja pariutumisuteluita, piinaavia muistutuksia hedelmällisyyden rajallisuudesta, naiseuden ja mieheyden vähättelyä, itsekkyys- ja nirsoussyytöksiä. Eniten toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin, oli lapsettomuuden syy mikä tahansa.

Omasta näkökulmastani tietysti toivon myös erityisesti, että pikku hiljaa alkaisi murtua se myytti, että tahaton lapsettomuus koskettaa ainoastaan pariskuntia. Jos lapseton pari jää syrjään ruuhkavuosikavereiden elämästä, aivan varmasti siitä syrjäytyy myös sellainen lapseton, joka ei ole edes kenenkään pari. Onneksi välillä saa jo kuulla ja lukea myös sellaisia asioita, joissa muistetaan, ettei lapsettomuuden suru ole parisuhdestatuksesta kiinni: Marian mielestä: Syntymättömät lapseni.

Tsemppiä kaikille viikkoon!
#yksiviidestä #lapsettomienlauantai

maanantai 1. toukokuuta 2017

Että olisi jollekin tärkein

Miltä sinusta tuntuu se, että minä olin vapun yksin? Olin yksin pääsiäisenkin. Jos kerron tämän sinulle, kestätkö omat tunteesi? Pystytkö kantamaan itse oman säälisi, surusi, syyllisyytesi ja kiukun? Vai hajoatko ja sanot jotain sellaista, mitä en halua kuulla? Kehoitatko minua lähtemään reippaasti yksin väenpaljouteen etsimään uusia ystäviä? Jos kerron, että olen surullinen, syytätkö minua katkeraksi?

Vähän pidempi viikonloppu, ei tärkeä ollenkaan ja ilmakin oli ihan kauhea, joten samapa tuo. Oli kerrankin aikaa siivota kunnolla. Otin ihan rennosti, enkä oikeastaan ole juhlapäiväihminen muutenkaan. Näin aion sinulle huomenna sanoa. Paitsi jos luotan sinuun erityisesti, silloin kerron totuuden. Että eron jälkeen on ollut juhlapäivinä yksinäistä ja se tekee minut surulliseksi. Jos silloin käsket minua menemään tinderiin tai nimität katkeraksi, en puhu sinulle surustani enää koskaan.

Nyt kun sinulla on ne ruuhkavuodet ja minä olen kuulemma urasinkku, meillä ei ole enää toisillemme aikaa. Olen yrittänyt todennäköisesti paljon enemmän kuin sinä tiedät, ja nyt olen aika väsynyt. On käynyt niin, etten ole kenenkään elämässä se ykkösvaihtoehto, se jonka kanssa asioita suunnitellaan yhdessä. Olen se, joka kutsutaan silloin kun ei ole mitään erityistä. Se, joka ei voi enää tulla mukaan, kun juhlapäivät vietetään pariskuntalomilla tai anopin mökillä. Siksi minä jään juhlapäivinä yksin.

Joskus olisi välttämätöntä olla jollekin se kaikista tärkein. Ymmärrätkö sen?

torstai 27. huhtikuuta 2017

Hyvää vappua!

Isoissa kaupungeissa on sinkkuja niin paljon, että aika spesifejäkin alaryhmiä näyttää löytyvän. Katsokaa vaikka!

Vappusinkkujooga vegaaneille

Kivaa vappua kaikille parisuhdestatuksesta ja ruokavaliosta riippumatta!


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Ensimmäisen maailman ongelmia

Tiedättekö niitä ensimmäisen maailman ongelmia? Sellaisia, kuin ehkäpä jonkun syyrialaisen näkökulmasta kaikki minun ongelmani olisivat. Että voi sentään, kun ei ole varaa ostaa asuntoa, vaan pitää majailla vuokralla. Ja voi sentään, kun vakituinen työpaikkani ei maksa minulle enemmän palkkaa. Ja onhan sekin rankkaa, ettei ole varaa matkustaa useammin.

Se mikä on ongelmallista ja mikä turhaa valittamista, riippuu tietysti aina siitä, mistä kohdasta itse maailmaa katselee. Niinpä lapsiperheiden probleemat loksauttavatkin säännöllisin väliajoin suuni auki. Sitten kun onnistuu saamaan parisuhteen ja siihen aikaiseksi vielä lapsen, elämä voi olla kyllä vaikeaa mitä uskomattomimmilla tavoilla. Saattaa joutua itkemään vaikka sellaista, että herranjumala, mikä sille annetaan sukunimeksi? Onpa hyvä, että säästyn tuoltakin ongelmalta. Jos lapsen jotenkin onnistuisin pyöräyttämään tähän maailmaan, sen sukunimeksi tulisi tietenkin isän mukaan Spermapankki.

Joku väsynyt pikkulasten äiti varmaan haukkuisi tämänhetkisen ketutukseni syyn mitä suurimmassa määrin ensimmäisen maailman ongelmaksi. Olen ollut lähes koko pääsiäisen yksin, ja olen kurkkuani myöten täynnä tätä ihanaa omaa rauhaa. Olen myös aivan täynnä perheiden ihania lomakuvia Facebookissa. Tämä on nyt kuudes pääsiäiseni yksin, ja tämä neljäs päivä on jo aivan liikaa. Ketään ei ole missään, ja minä tylsistyn kuoliaaksi.

Ja jos aiot ehdottaa jotain kivaa puuhastelua ajan tappamiseksi, niin olen sitten tehnyt sen jo. Paitsi että munia en maalaile, siihen vedän rajan.

Mitä te muut olette tehneet?

torstai 9. maaliskuuta 2017

Wolt ja Hanko Sushi, onko naistenpäivä äitienpäivä?

Kaveri näytti saamaansa sähköpostia. Lähettifirma Wolt oli lähestynyt naistenpäivän kunniaksi mainoksella. Kuvassa on hieno sushilautanen ja vieressä post it -lappu, jossa "Onnea äiti" -tekstin viereen on piirretty sydän. Wolt ja Hanko Sushi haluavat tarjota sadalle vastasynnyttäneille helsinkiläiselle äidille sushin himoon ilmaisen annoksen kotiinkuljetuksella.

Tänään on naistenpäivä! -- meillä olisi tarjota Naisten suureksi kunniaksi tällaista--

1. Synnytä lapsi. Onnea!!!
2. Tilaa mistä tahansa Helsingin Hanko Sushista 14 kappaleen sushilajitelma nimeltään: "Äiti syö nyt sushia" (19,50 euroa).
3. Postaa Facebookiin tai Instagramiin kuva, jossa näkyy onnellinen äiti ja sushilautanen. Käytä ainakin tagia #äitisyönytsushia ja halutessasi @woltapp. 


Herttaista. Mutta näin tehtiin jälleen kerran selväksi, että naiset ovat äitejä.

Ehdotan, että toukokuussa äitienpäivän kunniaksi tarjottaisin ilmainen annos lääkärintodistusta vastaan niille naisille, jotka ovat kolmannen hedelmöityshoitokierroksen jälkeen todenneet ettei lapsia tule. Tai että miestenpäivän tarjouksen yhteydessä huomioidaan myös lapsettomat naiset, kun nyt kävi selväksi, että naistenpäivä ei ollutkaan heidän juhlapäivänsä.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Laskiaispullapariutumista!

Olen saanut aivan ihania kommentteja edelliseen postaukseeni, ja vastaan niihin heti kun ehdin. Nyt on kuitenkin aivan pakko jakaa akuutisti tämä huikea oivallus kanssanne: Markettien laskiaispullahyllyillä pyörii nyt pilvin pimein hämmentyneitä sinkkuja! Käykää hakemassa sieltä omanne pois! Nauratti äsken ostoksilla, kun ihmettelin, miksi pullia saa vain kahden kappaleen pakkauksissa. En halua kahta, haluan yhden. Sitten vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että vieressäni seisoi kolme hämmentyneen näköistä miestä, varmaankin samoissa ajatuksissa. Selviä sinkkuja! Nyt olisi pitänyt olla sitä kuuluisaa pokkaa sen verran, että olisin alkanut jutulle. Sen sijaan ostin kaksi pullaa, poistuin itsekseni hihitellen ja kutsuin kaverin kylään. Hitto. Ehkä haen huomenna lisää pullia.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Nettideittailun nopeusennätyksiä

Kun nykyään noin reilun vuoden välein pakotan itseni nettideittiin, viihdyn rekisteröityneenä kerta kerralta vähemmän aikaa. Nyt olen kolmatta päivää eräällä sivustolla, enkä ole vielä edes ehtinyt katsella kunnolla ympärilleni, ja aion taas poistaa profiilini tänään. Tämä touhu tekee minut ihan kauhean pahantuuliseksi.

Tässä kolmen päivän saldo:
  • Nimimerkki Paksukalu tarjoaa deitin etusivulla reippaasti omalla naamallaan hierontaa Espoossa. Seuraavana päivänä hän huhuilee viattomammin ihanaa kahviseuraa.
  • Yhteydenotot kolmelta yli 50-vuotiaalta mieheltä, joista kaksi on kuvassa ilman paitaa. Kaikki haluavat harrastaa kanssani seksiä tänä viikonloppuna.
  • Yksi paidaton bodari laittoi puhelinnumeronsa ja sanoi, että voidaan mennä ensin kahvillekin jos en halua ihan tuntemattoman kanssa harrastaa seksiä.
  • Yhdellä miehellä oli valmis kysymyslista, jonka hän lähetti minulle saatesanoilla: "Jos vastaat yhtenkään näistä kysymyksistä kieltävästi, älä edes vaivaudu vastaamaan tähän viestiin".
  • Kaksi tyyppiä halusi kuvan välittömästi ja ilmoitti, ettei aio vaihtaa sanaakaan kanssani ilman kuvaa, koska se saattaisi olla ajan tuhlausta.
  • Yhden miehen kanssa vaihdoin muutaman viestin, jonka jälkeen hän suuttui kun en seuraavana aamuna vastannut heti hänen hyvän huomenen toivotukseensa. Jos kiinnostaisi, viestiä kuulemma lentäisi vähän eri tahtiin.

Nopealla vilkaisulla omia hakukriteereitäni vastaavaa porukkaa näyttää olevan palvelussa todella vähän. Ainoat hakukriteerini ovat ikä, asuinalue isolla ympyrällä ja se, että olisi käytynä vähän muutakin kuin sitä elämänkoulua. Tämä ei ihan oikeasti maksa vaivaa. Ärsyttää niin että korvissa soi.

Rakas Paksukalu, kun mietit illalla sängyssä unta turhaan odotellessasi, miksi jäit yksin eikä edes deitistä löydy naista seuraksi, muistathan, että syypää tähän löytyy peiliin katsomalla. Toivottavasti elämässäsi on joku, joka voisi opastaa sinua siinä, kuinka vastakkaista sukupuolta lähestytään.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lapsioletus

Luin Hanna Rädyn blogista pikkujalkojen pakkotepsutuksesta. Räty kirjoittaa lapsipäissään olevista vanhemmista, jotka eivät muista tai ymmärrä, etteivät lapset syystä tai toisesta kuulu kaikkien elämään.

Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun lähipiiriini kuulu tällaisia vanhempia. Kuten Rätykin kirjoittaa, heitä on varmaan lopultakin aika vähän, mutta on heitä silti. Taidan tietää yhden, ja tunteeni häntä kohtaan ovat lähinnä myötätuntoisia. Toivon, että ajan kuluessa hänkin löytää muuta puhuttavaa ja mietittävää. En usko, että hän mitätöi ja ohittaa toisten tärkeät asiat ilkeyttään. Luulen, että näkökulma on kapeutunut hetkellisesti uudehkon elämäntilanteen aiheuttaman stressin ja väsymyksen vuoksi. Välillä kyllä kuulee, että joillekin käy lopullisesti niin, ettei maailmaan mahdu lasten syntymän jälkeen enää mitään muuta. Silloin ystävyyssuhde lapsettoman kanssa muuttuu hankalaksi.

Räty kirjoittaa myös toisesta asiasta, joka ansaitsee mielestäni myötätuntoa: Lapsiärsytys. Minusta on rohkeaa ja rehellistä sanoa, että lasten läsnäolo voi joskus ärsyttää. Erityisesti taaperoiässä olevat tai muuten vilkkaat mukelot vievät ympäriltään kaiken tilan. Kun kaveri tuokin sovituille kahvitreffeille yllättäen mukaan lapsensa, tilaisuuden luonne muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan aikuiset eivät ehdi puhua toisilleen tapaamisen aikana yhtään kokonaista lausetta. Jos tarkoitus on viettää viini-iltaa, lapset eivät sovi mielestäni mukaan ollenkaan. Minä pidän lapsista, mutta kaikki eivät pidä, ja silloin lasten läsnäolo voi ärsyttää vielä varmasti sellaisistakin syistä, joista en edes ymmärrä mitään. Ärsytystä lisää radikaalisti, jos aikuisten maailma pyörii täysin lasten olemisen ympärillä.

Olen hiljattain liittynyt uuteen harrastusporukkaan. Ensimmäisen tapaamisemme ensimmäinen tunti kului tutustuessa, ja aloin jo tuntea orastavaa epätoivoa, kun kaikki muut puhuivat vuorollaan vain puolisoistaan ja lapsistaan. Onneksi purin hammasta, koska sen jälkeen päästiin asiaan: Puhumaan siitä kiinnostuksenkohteesta, joka meitä kaikkia yhdistää. Edelleen tuntuu joskus vaikealta keksiä mitä kertoisi itsestään esittäytyessään uudelle porukalle, kun kaikki muut käyvät läpi perhekuvioitaan ja vertaistelevat lapsiperhe-elämän äärellä. Tällaisissa tilanteissa joudun hokemaan itselleni, että myös minun asiani ovat yhtälailla oleellisia ja mielenkiintoisia, ja niistä kannattaa puhua. Omat esittäytymiseni tuppaavat jäämään lyhyiksi, itsestään on vähän vaikeaa keksiä puhuttavaa. Ehkäpä muutkin puhuvat samasta syystä mieluummin perheistään.

Voisinkin tässä yhteydessä nyt tehdä tällaisen juhlallisen vakuutuksen: Jos kävisi ihme ja olisin vielä sittenkin joskus jonkun puoliso ja äiti, lupaan pyhästi esitteleväni itseni aina itsenäni. Lupaan, että muistan aina sen, että joukossa saattaa olla joku, joka ei ole saanut perhettä toiveistaan huolimatta. Joukossa saattaa olla myös joku, jota minun lapseni pottatreenit tai parisuhteeni hassunhauskat käänteet eivät kiinnosta sen syvällisemmin kuin minua jonkun toisen läsnäolijan miljoonakalaharrastus. Lupaan, etten tee lapsi- enkä parisuhdeoletuksia, vaan muistan, etteivät nämäkään asiat koske universaalisti kaikkia samalla tavalla.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Viisi vuotta sinkkuna

Hiljattain tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun edellinen oikea parisuhteeni päättyi. Tajusin asian vähän vahingossa, en ole pitänyt tapanani muistella eron vuosipäiviä. Onneksi en erotessani tiennyt, että olen vielä viiden vuoden päästä parisuhteeton, sillä en usko, että olisin kestänyt ajatusta silloin.

Eron jälkeen olin pohjattoman surullinen vähän liian pitkään. Se, ettei suhteemme kestänytkään, oli minulle iso järkytys. En koskaan ymmärtänyt, miksi meille kävi niin kuin kävi. Kun parisuhde päättyi, menetin elämäni suurimman rakkauden, parhaan ystäväni ja kotini. Elossa oleminen oli pitkään loputtoman harmaata sumua, itsensä pakottamista töihin, kauppaan, syömään, lenkille, nukkumaan, vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miksi pitäisi ylipäänsä vaivautua heräämään aamulla. Toisaalta olin helpottunut, ettei enää tarvinnut riidellä, sopia eikä yrittää. Enää tarvitsi vain selvitä.

Koska olen huono pariutumaan, tiesin, että rakkauden, ystävän ja kodin lisäksi saatoin myös menettää mahdollisuuden saada omia biologisia lapsia. Se on sattunut näiden vuosien aikana kaikista eniten.

Suurin yllätys sinkkuuntumisen jälkeen on ollut sosiaalisten kuvioiden hurja muutos. Parhaaseen naimisiinmeno- ja lastentekoaikaan eroava saattaa huomata olevansa aika ulkopuolinen. Tajusin, ettei minua kutsuttu yksin tiettyihin tilaisuuksiin ja että minuun suhtauduttiin ylipäänsäkin eri tavalla, kun en ollut enää kenenkään pari. Näiden vuosien aikana olen kuunnellut käsittämättömiä sutkautuksia omasta tilanteestani ja tuntenut välillä valtavaa häpeää siitä, ettei minulla ole ketään. Joskus olen jättänyt itsekin menemättä jonnekin sen vuoksi, etten ole halunnut olla ainoa paikalla oleva pariton ja lapseton. Baby showereihin en yleensä osallistu vieläkään, koska pelkään itkeväni.

Minulle seurustelu tarkoittaa vähintään sellaista olosuhdetta, jossa voidaan edes jollain epämääräisellä tavalla nähdä suhteen etenevän kohti yhteistä tulevaisuutta. Sellaista en ole kokenut kenenkään kanssa ikuisuuksiin. Näiden viiden vuoden aikana olen välillä jaksanut käydä aktiivisesti treffeillä, välillä en pitkiin aikoihin lainkaan. Minulla on ollut muutama lyhyt tapailusuhde, ja yksi vajaan vuoden mittainen seurustelua etäisesti muistuttava kuvio, joka perustui pienen alkuihastuksen jälkeen uskoakseni pääasiassa kummankin osapuolen yritykseen olla olematta nirso. Luulisin, että välillä saattaa olla ihan hyvä tapailla jotakuta edes vähän ja kevyesti, mutta en ole tästä aivan varma.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi ehdottomasti kannattanut mennä eron jälkeen psykoterapiaan. Voin aivan liian pitkään huonosti, vaikka apua olisi ollut saatavilla. Pikku hiljaa aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, enkä kaipaa enää entistä elämää. Välillä, kun katson ihmisten kituvia ja onnettomia parisuhteita, olen itsestäni hyvin ylpeä. Minä en tarvitse ketään siksi, että en kestäisi olla yksin.

En vieläkään tiedä, millainen minun elämästäni tulee. On aivan selvää, ettei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan, mutta minä en pelkää.

Olisipa Tommi Kinnunen kirjoittanut tämän jo viisi vuotta sitten:

"Minkä neuvon antaisin, nyt kun olet päättänyt alkaa rohkeaksi ja kulkea pystypäin? Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo."
Tommi Kinnunen: Lopotti

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Linkkejä sinkkujen neuvomisesta ja suloisesta sukupuolivihasta

Elina Tanskanen kehottaa lopettamaan sinkkujen neuvomisen, ja minä nyökkäilen. "Ihmisyydestä puhutaan harvoin niin mekaanisesti ja vähättelevästi kuin silloin, kun joukkoäly ratkaisee kumppania kaipaavan väestönosan ongelmia."

Ja sitten ihan jotain muuta: Bo Burnham runoilee lutkista. Voi Bo, olet ihana. Tähän perään voisi raapustella viiltävän analyysin kaikesta siitä, mistä tässä onkaan kysymys, mutta en halua pilata tätä suurenmoista taideteosta.

torstai 19. tammikuuta 2017

Sijaisvanhemmuutta lääkkeeksi lapsettomuuteen?

Yllättävän moni lapsettomuuden ammattilainen on kysynyt minulta, enkö haluaisi kuitenkin ryhtyä sijaisvanhemmaksi tai tukiaikuiseksi lastensuojelun asiakkaalle. Turvallisista sijoitus- tai lomapaikoista on koko ajan huutava pula, ja sittenhän voisin saada lapsen kotiin, ja kivahan se olisi, eikö niin?

No ei olisi.

Sijaisvanhemmuus lapsettomuuden lääkkeenä kuulostaa suunnilleen siltä, kuin minulle ehdotettaisiin vauvanuken hankkimista, että voisin leikkiä sen kanssa vähän kotia. Paitsi että sitten sen vauvanuken oikeat vanhemmat olisivat kuitenkin olemassa ja minun pitäisi pelätä koko ajan, että hakevat sen pois. Niin ja paitsi että se nukke ei olisi nukke ollenkaan vaan ihan oikea ihminen, jolle olisi melko todennäköisesti ehtinyt tapahtua jo ihan kauheita asioita, joista se maksaisi hintaa koko loppuelämänsä. Ja sitten meillä olisi vaikeaa, mutta ehkä meistä kuitenkin tulisi perhe. Ja sitten kuitenkin näillä lastensuojelun nykyisillä resursseilla joku kaunis päivä voisi käydä niin, että se Baby Born vietäisiinkin minulta takaisin sinne sen oikeaan kotiin, koska sen oikeat vanhemmat ovat onnistuneet pysymään metadonilla erossa pollesta jo puoli vuotta.

Että ei se kyllä oikein toimi.

Sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä siksi, ettei saanut omia lapsia. Sijaisvanhemmuus vaatii paljon enemmän.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Pohjakosketus

Pyytämättä ja yllättäenhän se sitten taas iski. Kaveri laittoi viestissä kuvan raskausmahastaan. Pakenin viltin alle ja Netflixin satumaahan koko loppupäiväksi. Olisin kaivannut vertaistukikaverin siihen sohvalle viereeni, koska tätä ei voi oikeastaan selittää sanoilla. Sen tietää vain sellainen, joka sen tietää.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Miehinen etuoikeutus ja nirsouden toinen puoli

En voi olla ihmettelemättä, että Hesari antaa edelleen palstatilaa höpsölle keskustelulle parisuhteen löytämisen vaikeudesta. Aihe sinänsä ei tietenkään ole höpsö, mutta keskustelun taso kyllä enimmäkseen on. Toistellaan väsyneitä stereotypioita vailla minkäänlaista pointtia. Tänään nyt sitten jo sanottiin suoraan se, mitä tässä on viikkoja kierrelty. Lääketieteen tohtori Markus Sormaala pamautti, ettei pareja synny, koska naisille on luettu prinsessasatuja ja siksi heistä on tullut prinsessoja, jotka odottavat prinssiä. "Parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuus johtuu siis nimenomaan naisten nirsoilusta", Sormaala kiteyttää mielipidekirjoituksessaan. Naiset ovat parisuhdemarkkinoilla shoppailemassa prinssejä, mutta miehelle nainen on kuin käytetty auto: Otetaan sitä, mitä on tarjolla, kun parempaankaan ei ole varaa.

Lainaan Jori Eskolinia: "Valkoisen miehen alemmuuskompleksi on uusi musta."

Male entitlement kääntyy ehkä suomeksi "miehinen etuoikeutus". Se on sitä, että miehillä ajatellaan olevan sukupuolensa vuoksi automaattisesti oikeus, no, mihin milloinkin, tässä tapauksessa parisuhteeseen ja seksiin. Käydyssä vilkkaassa mielipidekeskustelussa on esitetty sekä miesten että naisten suulla useita puheenvuoroja, joissa naisia kehotetaan laskemaan rimaa alemmaksi ja olemaan toivomatta parisuhteilta niitä asioita, joita oikeasti toivovat. Lisäksi on julkaistu puheenvuoroja, joissa naiset ovat ilmoittaneet aikovansa jatkaa haluamiensa asioiden toivomista siitä huolimatta, että sitä pidetään paheksuttavana.

Miehisen etuoikeutuksen vaatimus on kulttuurissa. Suomessa aika harva tyttö kasvatetaan nirsoksi prinsessaksi, mutta jokainen meistä kasvaa huomaamattaan siihen ajatukseen, että miehillä kuuluu luonnostaan olla tässä yhteiskunnassa tiettyjä etuoikeuksia. Yksi niistä oikeuksista on oikeus naiseen. Nainen, joka ei ymmärrä sitä, että hän ei saa itse määritellä millaisen miehen haluaa, ja miten haluaa tulla kohdatuksi, on vääränlainen nainen. Miehellä, jota naiset eivät huoli, on siis oikeus olla vihainen näille normirikkureille.

Minä opin käytännössä sen, mitä miehinen etuoikeutus tarkoittaa suunnilleen 18-vuotiaana. Huomasin, että se tarkoitti sitä, että miehet saattoivat kommentoida minun kroppaani tanssilattialla, kadulla, työpaikalla. Että takapuolestani sai ottaa valokuvia, kun kävelen kadulla. Että minuun sai käydä käsiksi, tai kysellä leikkimielisesti, että mitäpä jos vähän puristaisin. (Opin myös, ettei siihen kysymykseen voinut vastata mitään, mikä olisi parantanut tilannetta.) Jouduin oppimaan, että lähestyvä mies tarkoittaa joskus vaaraa. Viimeistään silloin, kun baarin tanssilattialla tuntematon mies keskeytti hauskanpitoni kertoakseen, millä tavalla minun kannattaisi tanssia, jotta näyttäisin seksikkäämmältä, ymmärsin, että nämä miehet luulevat omistavansa minut ja minun kroppani. Minä olen heidän mielestään olemassa heitä varten, ja minun tulisi ottaa kaikenlaiset huomionosoitukset ja kehitysehdotukset kiitollisena vastaan. Taisin olla silloin 20-vuotias. Onneksi olin sitten jo käynyt kovan koulun, kun seksuaalinen ahdistelu myöhemmin työpaikalla alkoi, jotta tiesin miten minun pitää toimia.

Tavakseni tuli torjua kaikki miesten lähestymiset tietyissä ympäristöissä kokonaan. Halusin olla rauhassa, koska en voinut koskaan tietää, käydäänkö minuun käsiksi tai kohdellaanko minua kuin sitä prinsessaa, joka en halunnut olla. Sellainen prinsessahan odottelee sitä unelmien prinssiään, ja kun prinssi sitten karauttaa valkoisella ratsullaan paikalle, eikä prinsessa lankeakaan välittömästi onnesta polvilleen, prinssille tulee aika ikävä olo. Se ikävä olo saattaa sitten purkautua milloin milläkin tavalla. Vastaavia kokemuksia on useimmilla naisilla. Sellaista miehisen etuoikeutuksen kulttuuri aiheuttaa.

Miehisen etuoikeutuksen kulttuurin karmeimpia seurauksia ovat kunniamurhat ja raiskaukset. Etuoikeutuksen ajatus liittyy usein myös parisuhdeväkivaltaan, joka on Suomessa uskomattoman yleistä, ja edelleen useimmiten miesten naisiin kohdistamaa. Siksi sellainen puhe, jossa naisten oma tahto ja toiveet mitätöidään, on vaarallista puhetta.

On aivan selvää, että tämä nirsojen prinsessoiden myytti ei palvele ketään. Ei naisia, ei miehiä, ei ketään. Se vain työntää sinkut entistäkin kauemmas toisistaan.

Minusta ei ole tullut sellaista naista, joka vihaa miehiä. Sellainen nainen minusta kuitenkin tuli, jonka mielestä kenelläkään meistä ei ole täällä automaattisesti oikeutta yhtään mihinkään, mitä pariutumiseen tulee. Jokainen saa valita itse, kenen kanssa haluaa keskustella, kenen haluaa koskevan itseensä ja kenen kanssa haluaa parisuhteeseen. Senkin saa valita itse, kuinka katkeraksi ryhtyy, mutta se on varma, että katkera ihminen, joka niputtaa kokonaisen sukupuolen edustajat yhteen piikikkääseen mappiin, ei ole hauskaa seuraa kenellekään.

torstai 5. tammikuuta 2017

Loistava mielipidekirjoitus!

Tämä fiksu mielipidekirjoitus ansaitsee oman päivityksensä! Mieluummin yksin kuin ilman älykästä keskustelua. Siinäpä se nyt on sanottuna oikein napakasti, mitä ollaan kahden edellisen postaukseni tiimoilta täällä teidänkin kanssa juteltu. Kun joku ilmaisee asian noin selkeästi, omassakin mielessä kirkastuu entisestään se, että onhan se nyt aivan älytöntä tämä syyllistäminen, joka (erityisesti nais-) sinkkuihin kohdistuu. Kun tuntuu, että pitäisi olla niin helkkarin kiitollinen jokaisesta huomion hippusestakin, jonka miehiltä saa, mutta itselleen ei saa vaatia mitään hyvää ja kaunista. Keskinkertainenkin on kai jo vähän liikaa. (Ja hyvällä ja kauniillahan ei siis tässä yhteydessä tarkoiteta puolison ylimaallisia ominaisuuksia, vaan suhteen laatua.) Ja että on niin vaikea hyväksyä, että se hyvä ja kaunis tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Tästä fiksuus-/koulutus-/älykkyysasiasta kuitenkin kannattaa puhua, koska se on tutkimustenkin mukaan Suomessa ihan oikeasti pariutumisen este. Asian esille nostavia ei kannata lynkata.

Taidan jättää tuon Ellan tekstin kommenttiosaston lukematta, koska tulin tekstin lukemisesta iloiseksi, enkä halua pilata fiilistäni. Hyvä Ella!

 Kunpa joku mies vielä kirjoittaisi myös mielipidekirjoituksen, koska mielestäni käyty keskustelu on ollut monin paikoin aika loukkaavaa ja aliarvioivaa myös miehiä kohtaan.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Mitä puolisolta voi vaatia?

Taidan olla aivan pihalla. En ymmärrä mistä tässä mielipidekirjoituksessa puhutaan, enkä ymmärrä tätäkään. En edes ymmärrä, mistä maailmasta käsin nuo tekstit on kirjoitettu. Johtuukohan se siitä, etten ole Tinderissä? Siellä kai siis ihan oikeasti etsitään vatsalihaksia ja parransänkiä ja ollaan koko ajan vaihtamassa parempaan. Tätä tekevät ilmeisesti myös aikuiset ihmiset. Tuo on sellainen maailma, josta en haluakaan tietää mitään. En aio mennä Tinderiin koskaan, eivätkä sinne onneksi kaikki muutkaan mene. En muista kokeneeni kertaakaan treffeillä, että mies olisi etsimässä ensisijaisesti tietyn näköistä naista, tai pakonomaisesti koko ajan parempaa kumppania. En ole itsekään koskaan mennyt treffeille vatsalihasten tai pankkitilin kanssa.

Tuo "naiset pilvilinnoissaan" -stereotypia on jo kuultu, nähty ja todettu hyödyttömäksi. Toivon sille pikaista ja kivutonta eutanasiaa. Onkohan olemassa ihan oikeaa tutkimusta siitä, että naisten nirsous ja epärealistiset toiveet olisivat merkittävä syy siihen, etteivät ihmiset pariudu? Tunnen monia naisia, joilla ei ole mitään toiveita kumppanin suhteen, vaan he päätyvät olemattoman itsearvostuksen vuoksi parisuhteeseen lähestulkoon kenen tahansa kanssa, joka osoittaa mielenkiintoa heitä kohtaan. Kumpikin ääripää on huono. Olen aivan varma, että suurin osa meistä on jossain siellä nirsouden ja totaalisen kritiikittömyyden välissä, aivan normaalilla alueella normaaleine terveitsetuntoisen ihmisen toiveineen. Puolisoltaan nimittäin saa vaatia jotain, eikä kaikista mukavista ihmisistä tarvitse tavoitella itselleen kumppania vain siksi, että on sinkku.

Jotkut toiveet kumppanin suhteen ärsyttävät enemmän kuin toiset. Älykkyys tai koulutus ovat sellaisia toiveita, jotka ääneen lausumalla saa varmasti kuraa niskaansa. Sen sijaan vaikkapa liikunnallisuus, naisellisuus, miehekkyys tai seksikkyys vaikuttaisivat olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpiä toiveita. Kun Osmo Kontula ym. tutkivat sinkkuutta, kävi ilmi, että miehet toivoivat ulkomuodoltaan miellyttävää ja lempeää kumppania. Korkokengät mainittiin. Naiset sen sijaan toivoivat älyllisesti tasavertaista puolisoa. Toiveissa näyttäisi siis olevan eroja sukupuolesta riippuen.

Rakenteellisesti kasvava osa sinkkumiehistä on vähän koulutettuja ja asuu maaseudulla, sinkkunaisista taas iso osa on opiskellut ja asuu isossa kaupungissa. Nämä jengit eivät kertakaikkiaan kohtaa, eivätkä halua samoja asioita. Jos olisi oikein hankala tyyppi, voisi vaikka ihmetellä sellaistakin, että miksi henkisiä ominaisuuksia, tasapainoa ja älyä toivova nainen lynkataan julkisessa keskustelussa, kun miehen toive lempeistä tisseistä sen sijaan on varsin validi ja hänen oikeutensa siihen jakamaton? Ja että mikä siinä nyt on, kun miehet opettelivat jo huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniastaan, niin eivätkö naiset nyt voisi jo oppia, ettei miehiltä saa vaatia kauheasti mitään?

Sinkkukeskustelu on vähän väsyttävää. Pilvilinnapuhe ja syyttely lannistavat ja loukkaavat kaikkia sukupuolia. Uskon kuitenkin, että koska sinkkuudesta tulee koko ajan normaalimpaa, siitä tulee myös moniäänisempää. Toivottavasti se johtaa myös ennen pitkää siihen, että jokainen voi olla ihan omanlaisensa ja omalla tavallaan, vailla huolta siitä, että on koko ajan vääränlainen. Maahanmuuttajat korjaavat toivottavasti sen väestöpoliittisen katastrofin, etteivät suomalaiset miehet ja naiset enää suinkaan välttämättä halua lisääntyä keskenään.