tiistai 2. joulukuuta 2014

Isoäidin neliöt


Peli on menetetty lopullisesti: Kaivoin esiin villalangat ja virkkuukoukun ja ryhdyin käsityöihmiseksi. Tämä tapahtuu käsityönopettajan suosituksista huolimatta kerran vuodessa. Tuloksena on järjettömiä kasoja hieman eri kokoisia ja muotoisia isoäidin ”neliöitä”, jotka lepäilevät sitten taas innostuksen laannuttua kymmenen kuukautta muovipussissa seuraavaa kaamosta odottaen. Istun sohvalla kotikalsareissani, virkkaan ja hihittelen luomuksilleni. Onkohan terveellistä olla näin tyytyväinen olotilaansa? Onneksi sentään tulee joulu, niin voi olla edes jostain vähän onneton.

Ensimmäisenä eron jälkeisenä jouluna olin vanhempieni kanssa kolmisin kotona. Sisko oli kaukomailla, ja minä olin yksinäinen, ja taisin ottaa aattoiltana suruun ylimääräisen lasin punaviiniä. Tädit ja sedät soittelivat hengästyneinä, taustalta kuului lastenlasten jouluriemu. Itkin sinä jouluna jokaisen hetken, jonka olin yksin. Syyllisyys siitä, etten voinut tarjota vanhemmilleni sitä, mitä muilla heidän ikäisillään on, oli kauhea. Ei auttanut yhtään, vaikka ajatukseni olivat vanhempieni mielestä järjettömiä. Olin silti surullinen siitä, etten ollut pystynyt pusertamaan sisuksistani heille lapsenlapsia. Ja sitten olin surullinen siitä, että olin jouluna surullinen, ja sitten siitä, että olin surullinen, vaikka minulla sentään oli vanhemmat, joiden kanssa viettää joulua, olisinhan voinut olla ihan yksinkin. Ja että tulin sitten pilaamaan vanhempieni joulun olemalla surullinen. Ja sitten taisin ottaa vielä toisenkin lasin viiniä.

En osaa ennakoida, miltä tämä joulu tulee tuntumaan. Olen huomannut jo, että sukulaiset välttelevät juhlapyhinä kyselemästä kuulumisiani. Heidän joulunsa ovat täynnä lapsitouhuja, eivätkä he ehkä tiedä, mitä saisivat vastaukseksi, jos kysyisivät, mitä minulle kuuluu. Tai ehkä se, mitä minulle kuuluu, ei enää ole kiinnostavaa. Ei kai jouluna kukaan halua kuulla mielenkiintoisista työkuvioistani. Ja eipä minulle kai mitään muuta kertomisen arvoista kuulukaan. En voi kertoa olevani raskaana tai menossa naimisiin, tai että joku on oppinut kävelemään tai sanonut ensimmäisen sanansa. Sellaisen rinnalla kaikki muu on vähän turhanpäiväistä.

Sisko on tämänkin joulun kaukomailla, tällä kertaa miehensä kanssa. Saattaa olla, että joulun pitkinä iltoina täällä koti-Suomessa syntyy sekä minulta että käsitöissä lähes yhtä lahjakkaalta äidiltäni iso läjä isoäidin neliöitä. Tai suorakulmioita. Meillä ei neulota vauvan nuttuja, mikä on ihan hyvä, koska ei siitä mitään tulisi. Äiti ja minä olemme toivottomia. Sisko sen sijaan on paljon taitavampi. Ehkä hän saisi joskus kursittua äidin neliöistä viltin jollekin pienelle, joka tekisi niiden virkkaajasta oikeasti isoäidin.

6 kommenttia:

  1. Löysin vasta blogisi ja on mukavaa lukea ajatuksiasi. Tai no, mukavaa, miten sen ottaa, kun pohdin samoja kipeitä asioita itsekin... mutta en näköjään ole yksin pohdintojeni kanssa. Joulu ja myös uusi vuosi ovat itselleni myös hankalia juhlia, vaikka niistä toki nautinkin. Koen vain, että minulle ei ole oikein paikkaa tai lokeroa missään, en ole mitään. Nautin silti elämästäni näinkin, mutta en voi olla pohtimatta vaihtoehtoja...

    Käsitöiden suhteen taidan olla samoilla linjoilla kanssasi :) En tosin osaa virkata (rakettitiedettä!), mutta kaikenlaisia aloitettuja helppoja neulottuja juttuja on kertynyt.. Ehkä niistä tulee vielä joskus jotakin :) Hyvää viikon jatkoa!

    VastaaPoista
  2. Samoin sinulle, Nan! Myös mulle on tärkeää tietää, että joku muukin käy samoja ajatuksia läpi, kun lähipiirissä ei ole oikein ketään samassa tilanteessa olevaa.

    VastaaPoista
  3. Mulla on vähän samat fiilikset juhlapyhistä. Oon viimeiset 10 vuotta mennyt äitin pieneen kämppään (käydään me sentään sukuloimassa pyhinä) ja siellä me istutaan kuin kaksi vanhaa varista, molemmat ilman kumppania. Oon kokenut joulut viime vuosina tosi ahdistavina kun ei ole kumppania jonka kanssa sitä viettää, mutta tänä vuonna tuntuu että voisin jopa päästä joulufiilikseen. Ehkä mä olen jo luopunut toivosta :)

    Enemmän mua pelottaa tuleva viikonloppu, kun lähdemme kaveriporukalla viettämään itsenäisyyspäivää mökille. Mukana on lisäkseni yksi sinkku ja neljä pariskuntaa... Samalla kombolla oltiin juhannuksena ja silloin sain semi-hermoromahduksen. Pitää varmaan jättää tällä kertaa se juopottelu vähemmälle niin voi välttää suuret tunteenpurkaukset.

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä viikonloppuun Asta! Mä olen yksin viikonlopun, tajusin että kaveripiirissä järjestetään taas pariskuntaillallisia itsenäisyyspäivän kunniaksi, mua ei ole kutsuttu mukaan. Ja nyt tajusin senkin, että joulun jälkeen tulee taas uusi vuosi. Se taitaa nyt olla kolmas, jonka vietän yksin kotona, ellei ihmeitä tapahdu! Näin, löytyihän se tuttu ahdistus sieltä!

    VastaaPoista
  5. "Tai ehkä se, mitä minulle kuuluu, ei enää ole kiinnostavaa. Ei kai jouluna kukaan halua kuulla mielenkiintoisista työkuvioistani. Ja eipä minulle kai mitään muuta kertomisen arvoista kuulukaan. En voi kertoa olevani raskaana tai menossa naimisiin, tai että joku on oppinut kävelemään tai sanonut ensimmäisen sanansa. Sellaisen rinnalla kaikki muu on vähän turhanpäiväistä."

    Toi on niin totta. Mulla on yksi läheinen sukulainen, joka ei suurinpiirtein lainkaan kysy mun kuulumisia tai tekee sen pingottuneesti yrittäen päästä nopeasti aiheen ohi. Mulle taas on tullut vahvasti jo kauan sitten sellainen olo, että mä en halua hänelle kuulumisiani kertoakaan. Ja kaiken lisäksi hän usein puhuu mun puheen päälle, jos ja kun niitä kuulumisiani hänelle kerron. Olen nyttemmin leikitellyt ajatuksella, että lyön hänelle joskus blogini luettavaksi. Saisipa hän kerrankin vastauksia kysymyksiinsä, joita hän ei kysy vaikka ilmeisesti olettaa vastaukset tietävänsä. Mulla on sellaisia lähisukulaisia, jotka eivät tiedä puoliakaan mun ulkomaan matkoista, vaikka olen välillä viipynyt siellä kuukausitolkulla. Osa ei tiedä mun nykyistä osoitetta (ei ole tullut kyllä kyselyitäkään), eikä monikaan tiedä että olin viime vuonna henkihieverissä sairaalassa. Miksi se kuitenkin on niin, että vain kihlaus-, avioitumis- ja kävelemäänoppimisjutut on niitä uutisia? Mä kun oon luullut, että yli 90% lapsista oppii kävelemään ajanjaksona, joka on helppo laskea syntymäpäivän ollessa tiedossa. Samoin mua huvittaa tietyt muut epäuutiset. Kun suvussani tapahtui yksi avioero, kesti sen yleiseen tietoon tulo yli vuoden. Samoin erään suvun nuoren itsemurha kerrottiin vasta sitten, kun hautauskin oli jo tapahtunut ja yli kuukausi aikaa kulunut. Joo, ymmärrän että tarvitaan aikaa ja niin edelleen. Mun mielestä tällaiset näkökulmat vaan ikävällä tavalla paljastavat, millaisissa kondiksissa nämä ihmissuhteet ovat. Oikeasti läheiset ja vastavuoroiset ihmissuhteet kestävät kyllä surullisetkin asiat ja niissä halutaan kysyä sekä kuunnella ihmisen kuulumisia aidosti tämän tilanteeseen paneutuen siviilisäädystä tai perhetilanteesta riippumatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen koittanut viime aikoina opetella olemaan välittämättä siitä kiinnostaako muita ja kertoa vaan ihan reippaasti kaikenlaista, mikä mulle on mielenkiintoista. En ole vielä onnistunut kauhean hyvin. Tänään tuli kuitenkin uudella työpisteellä sellainen olo, että täälläpä on sen verran kivan oloisia ihmisiä, että voisin vaikka nyt tässä parisuhteita ruotivassa keskustelussa sanoakin, että mulla ei nyt ole semmoista parisuhdetta tällä hetkellä. Että ehkä eivät säälisi. En uskaltanut kuitenkaan. Panokset ovat tosi kovat, vaikka en tajua mitkä ne ovat ja miksi. Tuntuu melkein siltä, että jotain voi mennä peruuttamattomasti pilalle, jos kertoo väärässä paikassa tällaisen asian. Outoa.

      Poista