torstai 9. marraskuuta 2017

Urheat naiset

Kuulun harvakseltaan kokoontuvaan pieneen harrastusporukkaan, jonka naisia yhdistää sama mielenkiinnon kohde. Kokoonnumme vuorotellen toistemme luokse treenaamaan. Olen iloinen siitä, että aikuisenakin on ollut mahdollista saada uusia kavereita.

Pikku hiljaa, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin, kokoontumisiimme on kuitenkin hiipinyt sellainen piirre, joka saa minut jälleen kerran tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, ärtyneeksi ja väsyneeksi: Käytämme nykyään valtavan osan tapaamisistamme siihen, että ruodimme muiden perhe-elämää. Yksi on raskaana, toisella kotona pieni vauva ja muutamalla taapero. Kaikki ovat parisuhteessa. Puhutaan paljon lasten kasvamisesta, jaetaan vinkkejä ja päivitellään ruuhkavuosikiireitä. Puolen tunnin kuluttua en enää yleensä edes jaksa esittää kiinnostunutta. Ei minulla ole mitään sanottavaa, joten ryhdyn selailemaan kännykkää ja toivon, että voisin olla jossain muualla. Odotan sopivaa väliä, jossa voisin ehdottaa, että ryhtyisimme harjoittelemaan. Ehdotusta ei saa kuitenkaan tehdä liian pian, sillä se olisi epäkohteliasta. Äidit ovat väsyneitä, he tarvitsevat vertaistukensa.

Erityisen rankka oli se tapaaminen, jossa yksi naisista kertoi jokaiselle meistä yksitellen olevansa raskaana sitä mukaa kun saavuimme paikalle. Kuuntelin onnellisen paljastuksen ja siitä seuraavat kiljahdukset ja onnittelut uudestaan ja uudestaan. Ultrakuva pyöri kahvipöydällä kädestä käteen, puhe eksyi yhä uudelleen siihen, miltä raskaana oleminen tuntuu. Onneksi kokoonnuimme silloin minun luonani, saatoin paeta verukkeiden varjolla tämän tästä keittiöön pakottamaan kyyneleet takaisin silmäluomien sisään. Ja onneksi oli allergia-aikakin, eikä kukaan tiennyt, etten ole allerginen millekään.

Kerran kävi niin, että tapaamisessamme oli myös viiniä. Illanvietto venyi ja lopulta jäljellä olimme enää minä ja se ryhmän toinen nainen, jolla ei ole lapsia. Hän kertoi minulle, että on yrittänyt miehensä kanssa lasta jo pitkään ja tilanne on hyvin surullinen. Sen jälkeen olen huomannut, kuinka taitava hän onkaan peittämään oman kipunsa. Hänestä ei näe päällepäin lainkaan, kuinka jatkuvat lapsijutut häntä satuttavat. Urhea nainen.

Luulisin, että jos minulla olisi (olisi ollut?) lapsia, olisin ihan tyytyväinen päästessäni heistä hetkeksi eroon harrastamaan omia asioitani. Epäilen, etten haluaisi puhua heistä aivan koko aikaa sellaisessa kontekstissa, johon he eivät liity millään tavalla. Mutta mistäs minä tiedän, kun ei niitä lapsia ole. Voihan se sitten olla, ettei elämässä tosiaan ole lapsen saamisen jälkeen enää mitään muuta.

Viimeiseen tapaamiseemme en onneksi päässyt, koska tilanne on nyt edennyt siihen pisteeseen, että ihmiset ovat alkaneet tuoda lapsiaan mukanaan. Pieni vauva nyt vielä menee kopassa, mutta miten ihmeessä meidän pitäisi keskittyä, jos seinillä kiipeilee muutama uhmaikäinen?

Pitänee perustaa Urhean naisen kanssa harrastusporukkamme lapsettomien naisten oma alajaosto.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Uusia juttuja

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, koska minulla on ollut ihana kiire. Olen opiskellut ahkerasti ja käynyt opiskeluun liittyvissä tapahtumissa. Olen innostunut ja energinen ja elämä on kauhean köyhää mutta hirveän mukavaa.

Lisäksi olen tavannut erään erityisen miehen. En uskalla spekuloida tuoreen suhteen tulevaisuudella, olen vain keskittynyt nauttimaan siitä, että voin tehdä arkipäiväisiä asioita jonkun toisen kanssa. On tuntunut maailman parhaalta käydä yhdessä Prismassa, tehdä ruokaa ja tiskata. Toki suhteeseen on mahtunut myös niitä romanttisia treffi-iltoja, mutta arkijuttujen jakaminen on kuitenkin tuntunut kaikista parhaalta.

Sinkkuelämää-sarjassa on jakso, jossa parikymppiset miehet kertovat seurustelustaan kolmekymppisten naisten kanssa. Joku nuorista miehistä toteaa, että kolmekymppiset naiset ovat parhaita, koska he ovat koko ajan niin kiitollisia kaikesta. Nauratti, koska ainakin minun kohdallani tämä todella pitää paikkansa. Että kävikö se nyt herranjumala ihan oikeasti kaupassa kun minulla oli flunssa ja ihanko totta se voi hoitaa koiraa kun minulla on menoja? Kyynel. Kuinka ihana mies!

Juuri nyt on hyvin onnellista. Kun on ehtinyt kokea muunkinlaisia aikoja, tätä todella osaa arvostaa. Mietin joka päivä höpsön liikutuksen vallassa, kuinka onnekas olenkaan. Kohta alan varmaan tekstimuotoisten blogipäivitysten sijaan jakaa sellaisia kuvottavia aforismikuvia.




keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lapsenteon imperatiiveja

Kävin hiljattain elokuvissa. Leffan alkua odotellessa muutama popcorni tipahti suusta rinnuksille, kun näin tämän:

Kela: Näin haet äitiysavustusta.

Hyvin informatiivinen video, erittäin napakka ja selkeä.
1. Lisäänny tai adoptoi. 2. Täytä hakemus. 3. Valmista. Antaa lapsen tulla.

Tälle kampanjalle on varmasti jokin syy. Ilmeisesti ihmisille on ollut epäselvää kuinka äitiysavustusta voi saada. Äitiysavustusta saadakseen pitää tietenkin lisääntyä tai adoptoida ja sitten pitää hakea sitä avustusta ja sen jälkeen pitää "antaa lapsen tulla", mikä viittaa ilmeisesti synnyttämiseen tai abortin tekemättä jättämiseen tai ehkä siihen, ettei kannata pitää sitä lasta huvikseen kohdussaan enää lasketun ajan jälkeen. Tai ehkä "antaa lapsen tulla" on sittenkin kehotus osallistua Antti Rinteen lanseeraamiin synnytystalkoisiin.

Antakaa lasten tulla minun tyköni. -Kela

Lasten saamisesta puhuminen imperatiivimuodossa kuulostaa kummalliselta. Huomasin miettiväni popcornit poskessa, että nyt kyllä sattuu ja pahasti, jos katsomossa on joku tahattomasti lapseton. Sitten muistin, että minä taidan olla sellainen. Minua taisi kuitenkin lähinnä naurattaa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Sinkkuköyhyys

Tiesin, ettei olisi pitänyt, mutta tein sen silti: Koska olen kiinnostunut sinkkuvihasta, menin lukemaan tämän artikkelin kommentit. Kyseessä on Hesarin eilinen juttu sinkkujen sortamisesta yhteiskunnassa.

Nyt minusta tuntuu siltä, että kaikki voima on poistunut ruumiistani. En jaksa sanoa mitään, en analysoida, en pohtia, en kommentoida.

Olen tuoreena opintovapaalaisena (ei oikeutta opiskelijaetuihin) valinnut nyt sellaisen elämäntilanteen, jossa olen melko lailla rahaton. Voin elää näin hetken. Otan kiitollisena vastaan ensimmäistä suoraa etuuttani tältä yhteiskunnalta ikuisuuksiin: Saan 15 kk ajan aikuiskoulutustukea. Tuki ei tule riittämään valmistumiseen saakka, koska opinnot ovat kaksivuotiset. Laskeskelin, että olen joutunut ottamaan lainaa elämiseen jo tässä vaiheessa, opintojen kestettyä pari kuukautta, sen verran, että töihin palattuani sen maksaminen takaisin tulee kestämään toista vuotta. Töitä on löydettävä pian. Oma työnantajani antaa työaikajoustoja ainoastaan niille, joilla on kivekset, tai niille, jotka ovat voineet saada lapsia.

Vertailu on kaiken pahan alku ja juuri, mutta aion nyt tehdä tämänkin mokan: Ystäväni, joka maksaa miehensä kanssa vuokran puoliksi ja saa rahaa siitä, että onnistui lisääntymään ja siihen päälle saman aikuiskoulutustuen kuin minä, pärjää ihan hyvin. Hänen ei tarvitse elättää itseään tai perhettään lainalla. Taloudessa on lisänä tietysti vielä puolison tulot. Näin se menee. On kauhean väsyttävää pohtia koko ajan, että tuleeko sitä itse tehtyä jotain väärin, kun muut näyttävät pärjäävän ja oma tili on pakollisten menojen jälkeen jakuvasti tyhjä. Helsingin vuokratasolla ja omalla maailmanpelastajan karkkirahapalkallani ei ole vielä tullut mieleen mitään kovinkaan rakentavaa.

Olen iloinen niiden puolesta, joilla ei ole tili miinuksella vuokran ja laskujen jälkeen. Toivoisin silti kovasti, ettei sinkkuja pidettäisi automaattisesti varakkaina loisina. Me kyllä yritämme olla kunnon kansalaisia siinä missä muutkin ja hoitaa omat asiamme ihan samoin kuin pariutuneet ja perheellistyneetkin. Meillä on siihen toisinaan ikävä kyllä vähän eri lähtökohdat. Tässä yhteydessä en ota kantaa siihen, mikä osuus lähtökohtien eroista on luonnollinen asioiden tila ja mikä osuus yhteiskunnan rakenteisiin piiloutuvaa syrjintää, koska olen kurkkuani myöten täynnä väittelyä tästä asiasta. En halua kuulla enää kertaakaan, etten osaa hoitaa raha-asioitani, että minulle kuuluu vähemmän hyviä asioita kuin muille, koska en ole saanut perhettä, tai ettei minun kuulu tarvita tai haluta mitään, koska olen tälle yhteiskunnalle vain menoerä.

Niin kauan kuin asumispolitiikka on tällaista, en tiedä mitä voisin tehdä toisin. Yksiöihin on varaa vain sijoittajilla, minä olen luopunut haaveesta omistaa mitään jo kauan sitten.

Tämä aihe sisältää aina öyhöttäjävaaran. Katsotaanpa kuinka käy tällä kertaa.

torstai 14. syyskuuta 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ydinperheideaalin murenemisesta

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii ydinperheideaalin murenemisen positiivisia seurauksia Hesarissa.

Erityisesti kolahti tämä:

Mikä tässä kaikessa sitten tökkii? Ehkä yksi syy siihen, että perhe-elämän muutokset eivät miellytä, on valtasuhteiden muutoksessa. Ennen ydinperheen kannattajilla oli tukeva moraalinen ote vapaista naisista ja miehistä, yksin asuvista, yksinhuoltajista, eronneista, homoista, lesboista, adoptioperheistä tai sijaisvanhemmista ja heidän lapsistaan.

Kuinkahan paljon sinkkujen dissailussa on kyse tästä? Ilmiötä on varmaan aika vaikeaa tunnistaa, sillä etuoikeutetut eivät yleensä huomaa olevansa etuoikeutettuja. Ja jos oikea tapa elää on kirjoitettu syvälle kulttuuriin, eivät alisteisessa asemassa elävät välttämättä huomaa itsekään olevansa ahtaalla.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tittelinä äiti

Olen kirjoittanut tästä aiheesta hiljattain ja aikaisemminkin, mutta se ei jätä minua rauhaan. Jatkan siis edelleen.

Luin suuresti arvostamani asiantuntijan kirjoittamaa terävää kolumnia. Kirjoittaja on pitkälle kouluttautunut ja monessa mukana. Hän on erittäin taitava tekemään näkyviksi erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja saamaan niille median huomion. Tämä älykäs ja lahjakas nainen ei kirjoita perhe-elämään liittyvistä asioista, vaan laajasti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Yllätyksekseni hän kuitenkin esittelee itsensä kolumnin lopussa näin: "Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti, valtiotieteiden tohtori ja kirjailija". Esittely on oletettavasti hänen itsensä kirjoittama.

Tittelit kai tulee laittaneeksi nimensä perään tärkeysjärjestyksessä, ja ilmeisesti äitiys tai isyys ovat titteleitä siinä missä tutkinnot ja työnimikkeetkin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on lukijan kannalta, onko tämä viisas nainen äiti vai ei? Lapsen saaminen ei ole häntä pätevöittänyt siihen, mitä hän tutkii ja mistä hän kirjoittaa. Jos hän ei olisi saanut lasta, hän olisi toimissaan aivan yhtä pätevä. Millä tavalla kirjoittaja siis olettaa tiedon hänen äitiydestään vaikuttavan minuun lukijana? Millä tavalla hän kokee äitiytensä olevan oman aiheensa kontekstissa niin merkittävä asia, että se kannattaa mainita? Miksi kukaan ei koskaan kerro vastaavassa yhteydessä olevansa lapseton? Miksi äidit mainitsevat äitiytensä paljon useammin kuin isät isyytensä? Onkohan niin, että äidiksi ilmoittautuva on jotenkin mukavampi ihminen kuin lapseton nainen? Onko isukilla arvomaailma paremmassa järjestyksessä kuin lapsettomalla kaverilla?

Oletteko koskaan vahingossa olettaneet, että jollakulla tuntemallanne ihmisellä on lapsia, ja saaneet sitten kuulla ettei olekaan? Onko suhtautumisenne tähän ihmiseen muuttunut sen jälkeen? Tai toisinpäin: Muuttuisiko suhtautuminen, jos olisitte luulleet henkilön olevan lapseton, mutta olisikin sitten käynyt ilmi, että hänellä onkin lapsia? Onko tässä eroa henkilön iän tai sukupuolen mukaan?

Käsitykset siitä, millaisia ihmisiä lapsen saaneet ovat, ovat kai jotenkin niin kulttuurisia, sellaisia jo äidinmaidossa imettyjä, että on todella keskityttävä saadakseen kiinni omista stereotypioistaan. Minä esimerkiksi huomaan, että omaan äitiyden käsitykseeni kuuluu, että äiti-ihmiset ovat lapsettomia empaattisempia. Mikään elämässäni ei konkreettisesti vahvista tätä ajatusta, mutta tällainen stereotypia minulle on päässyt syntymään.

Joka tapauksessa on aivan käsittämätöntä, kuinka me olemmekaan kasvaneet siihen, että naisten asiantuntijuus on jollain tavalla yhteydessä lisääntymiseen. Yhteys ei ole kovinkaan yksiselitteinen, sillä lasten saamisen ajatellaan sekä nostavan että laskevan naisen arvoa työelämässä. Vanhemmuuden korostaminen yhteyksissä, joihin se ei kuulu, on kuitenkin aivan varmasti yhtäaikainen pyllistys sekä lapsellisille että lapsettomille naisille.

Mitäs jos lopetettaisiin sellainen?

Kirjoittaja on lähes nelikymppinen lapseton maisteri, entinen byrokraatti ja mansikanpoimija, nykyinen opiskelija ja kokopäivätoiminen koiranrapsuttaja ja hippi.