torstai 14. syyskuuta 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ydinperheideaalin murenemisesta

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii ydinperheideaalin murenemisen positiivisia seurauksia Hesarissa.

Erityisesti kolahti tämä:

Mikä tässä kaikessa sitten tökkii? Ehkä yksi syy siihen, että perhe-elämän muutokset eivät miellytä, on valtasuhteiden muutoksessa. Ennen ydinperheen kannattajilla oli tukeva moraalinen ote vapaista naisista ja miehistä, yksin asuvista, yksinhuoltajista, eronneista, homoista, lesboista, adoptioperheistä tai sijaisvanhemmista ja heidän lapsistaan.

Kuinkahan paljon sinkkujen dissailussa on kyse tästä? Ilmiötä on varmaan aika vaikeaa tunnistaa, sillä etuoikeutetut eivät yleensä huomaa olevansa etuoikeutettuja. Ja jos oikea tapa elää on kirjoitettu syvälle kulttuuriin, eivät alisteisessa asemassa elävät välttämättä huomaa itsekään olevansa ahtaalla.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tittelinä äiti

Olen kirjoittanut tästä aiheesta hiljattain ja aikaisemminkin, mutta se ei jätä minua rauhaan. Jatkan siis edelleen.

Luin suuresti arvostamani asiantuntijan kirjoittamaa terävää kolumnia. Kirjoittaja on pitkälle kouluttautunut ja monessa mukana. Hän on erittäin taitava tekemään näkyviksi erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja saamaan niille median huomion. Tämä älykäs ja lahjakas nainen ei kirjoita perhe-elämään liittyvistä asioista, vaan laajasti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Yllätyksekseni hän kuitenkin esittelee itsensä kolumnin lopussa näin: "Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti, valtiotieteiden tohtori ja kirjailija". Esittely on oletettavasti hänen itsensä kirjoittama.

Tittelit kai tulee laittaneeksi nimensä perään tärkeysjärjestyksessä, ja ilmeisesti äitiys tai isyys ovat titteleitä siinä missä tutkinnot ja työnimikkeetkin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on lukijan kannalta, onko tämä viisas nainen äiti vai ei? Lapsen saaminen ei ole häntä pätevöittänyt siihen, mitä hän tutkii ja mistä hän kirjoittaa. Jos hän ei olisi saanut lasta, hän olisi toimissaan aivan yhtä pätevä. Millä tavalla kirjoittaja siis olettaa tiedon hänen äitiydestään vaikuttavan minuun lukijana? Millä tavalla hän kokee äitiytensä olevan oman aiheensa kontekstissa niin merkittävä asia, että se kannattaa mainita? Miksi kukaan ei koskaan kerro vastaavassa yhteydessä olevansa lapseton? Miksi äidit mainitsevat äitiytensä paljon useammin kuin isät isyytensä? Onkohan niin, että äidiksi ilmoittautuva on jotenkin mukavampi ihminen kuin lapseton nainen? Onko isukilla arvomaailma paremmassa järjestyksessä kuin lapsettomalla kaverilla?

Oletteko koskaan vahingossa olettaneet, että jollakulla tuntemallanne ihmisellä on lapsia, ja saaneet sitten kuulla ettei olekaan? Onko suhtautumisenne tähän ihmiseen muuttunut sen jälkeen? Tai toisinpäin: Muuttuisiko suhtautuminen, jos olisitte luulleet henkilön olevan lapseton, mutta olisikin sitten käynyt ilmi, että hänellä onkin lapsia? Onko tässä eroa henkilön iän tai sukupuolen mukaan?

Käsitykset siitä, millaisia ihmisiä lapsen saaneet ovat, ovat kai jotenkin niin kulttuurisia, sellaisia jo äidinmaidossa imettyjä, että on todella keskityttävä saadakseen kiinni omista stereotypioistaan. Minä esimerkiksi huomaan, että omaan äitiyden käsitykseeni kuuluu, että äiti-ihmiset ovat lapsettomia empaattisempia. Mikään elämässäni ei konkreettisesti vahvista tätä ajatusta, mutta tällainen stereotypia minulle on päässyt syntymään.

Joka tapauksessa on aivan käsittämätöntä, kuinka me olemmekaan kasvaneet siihen, että naisten asiantuntijuus on jollain tavalla yhteydessä lisääntymiseen. Yhteys ei ole kovinkaan yksiselitteinen, sillä lasten saamisen ajatellaan sekä nostavan että laskevan naisen arvoa työelämässä. Vanhemmuuden korostaminen yhteyksissä, joihin se ei kuulu, on kuitenkin aivan varmasti yhtäaikainen pyllistys sekä lapsellisille että lapsettomille naisille.

Mitäs jos lopetettaisiin sellainen?

Kirjoittaja on lähes nelikymppinen lapseton maisteri, entinen byrokraatti ja mansikanpoimija, nykyinen opiskelija ja kokopäivätoiminen koiranrapsuttaja ja hippi.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Elämäntilannelapsettoman elämänmuutos

Vuodenvaihteesta saakka olen miettinyt, vatvonut, laskenut, järkeillyt ja tunteillut. Jos käy niin, ettei minulle tule perhettä, asuntolainaa, volvoa, äitiyslomaa, kesämökkiä, nimiäisiä, lasten synttäreitä, prometheus-juhlia, lakkiaisia, häitä, yhteistä hautapaikkaa kenenkään kanssa, mitä järkeä tässä kaikessa on? Raadan työssä, josta en erityisemmin pidä, mutta en saa mitään säästöön. Joka vuosi tulee uusi juhannus ja uusi joulu, ja minä olen aina vain minä. En me, minä. Arkeni täyttyy epätoivoisesta pyristelystä kohti sellaisia unelmia, jotka eivät ole minun ulottuvissani, ja minä olen jatkuvasti tyytymätön. Alkuvuodesta löysin itseni itkemästä metsästä ja päätin lakata yrittämästä. Tämä perhenormatiivinen räpiköinti ei ole minua varten.

Koska niistä asioista, joita minä haluan elämässäni tehdä, ei valitettavasti makseta asiallista korvausta, päätin ryhtyä vieläkin köyhemmäksi. Hain ja pääsin opiskelemaan jotain sellaista, joka on minulle maailman tärkeintä, mutta josta kukaan ei todennäköisesti tule koskaan maksamaan minulle mitään. Rahalla ei ole enää merkitystä. En halua katkeroittaa itseäni oravanpyörässä, jolla on tarjota minulle vastineeksi niin vähän. En aio enää koskaan käyttää suurinta osaa valveillaoloajastani pyörien julkisen puolen työnantajan käsittämättömissä byrokratiahelveteissä asiallisista työolosuhteista taistellen.

Maanantaina minulla oli jotenkin syyllinen olo. Join kaikessa rauhassa aamuteetä koira kainalossa ja koulukirja kädessä. Eikö minun todellakaan pitäisi nyt olla yhtään missään? Tiistaina ihmettelin jo, kuinka olen koskaan suostunut antamaan itsestäni niin paljon niin epäkiitolliselle työnantajalle kuin kuntasektori on. Ajatus siitä, että olisi muka pitänyt olla töissä pyörittelemässä lomakkeita ja raportoimassa raportointia, tuntui jo täysin absurdilta. Mitä ajanhukkaa! Ei ihminen voi kuluttaa elämäänsä tuollaiseen.

Olen aivan liian vanha käyttämään aikaani siihen, että yritän elää jonkun toisen porukan pelisäännöillä. Koska minulla ei ole perhettä, minä en ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Teen keikkahommaa sen verran, että saan laskut maksettua, ja käytän muuten valveillaoloaikani sellaisiin asioihin, jotka tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Koska minun työpanoksellani ei ole kuitenkaan mahdollista hankkia pienintäkään varallisuutta, en aio enää koskaan tuhlata aikaani keskiluokkaisuuden tavoitteluun.

Tämän kaiken seurauksena olen juuri nyt niin onnellinen, että saatan pyörtyä. Näin opintojen kolmantena päivänä uskon tehneeni elämäni parhaan päätöksen. Hei hei oravanpyörä!

P.s. Löysin muuten uuden blogin: Erittäin toivottu. "30+ ikäinen sinkkunainen pohtii mahdollisuuksiaan saada lapsi. Sarkastista otetta, syntyjä syviä ja sateenkaarinäkökulmaa sopivassa suhteessa." Käykää tsekkaamassa!


lauantai 12. elokuuta 2017

Äitiys pätevöittää

Hauska teksti, mutta kun ei nyt taas vain naurata: 10 + 1 syytä rekrytoida äiti

Älkää rakkaat naiset rakentako pätevyyttänne työelämässä äityiden varaan edes läpällä. Pissaatte naisten kollektiiviseen murokulhoon. Ammattitaito ei perustu äitiyteen.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lapsen tekemisestä yksin

Vauva-lehdessä oli juttu Jennistä, joka teki lapset ilman miestä. Väestöliittokin julkaisi tietopaketin asiaa pohtiville. Hyvä, että tietoa aiheesta alkaa pikku hiljaa löytyä.

Ja on muuten olemassa myös miehiä, jotka oikeasti haluavat lapsia, vaikka minä en niitä löydäkään.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kuka pelkää sinkkua (ja miksi helvetissä)?

Juttelin ystävän kanssa tuosta edelliseen postaukseeni linkittämästäni Pauliina Jokisen kirjoittamasta Hesarin jutusta, jossa parisuhteeton nainen järjestää itselleen hääjuhlan sijaan määjuhlan. Jutussa oli sinkkujen merkkipäivien juhlimisen lisäksi toinenkin tärkeä teema: singlismi, eli sinkkujen syrjintä (Bella DePaulo). Singlismiä esiintyy yhteiskunnan rakenteissa, mutta myös yksityisemmissä suhteissa.

Jutussa psykologian tohtori, parisuhdeterapeutti Eija-Liisa Rautiainen sanoo, että normista poikkeava voi joutua selittelemään ratkaisuaan. "Ajatus siitä, että hyvää elämää voi elää myös ilman parisuhdetta, saattaa Rautiaisen mukaan herättää jopa kateutta tai se voidaan nähdä uhkana - onhan yksineläjä vastuussa vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tyytyväiset sinkut voidaa kokea jopa itsekkäinä. Heihin voi kohdistua painetta, sillä he ovat valinneet mahdollisuuden keskittyä itseensä."

Tämä on ilmiö, joka ei lakkaa kiehtomasta minua, koska se on tullut viitisen vuotta sitten hyvin lähelle. Mitä tapahtui monien kavereideni päässä silloin, kun parisuhteeni päättyi, ja minua lakattiin kutsumasta mukaan? Siis lakattiin kutsumasta juuri silloin, kun olisin eniten näitä ihmisiä kaivannut? Vaikka miten yritän, en pysty edes kuvittelemaan, että joku saattaisi kokea minut uhkaksi omalle parisuhteelleen tai sellaiseksi kateuden lähteeksi, ettei kanssani voi olla.

Olen jutellut sinkkujen kanssa tästä yksinjäämisen tunteesta pajon. Osaa tämä ei kosketa millään tavalla, mutta hyvin monet myös tunnistavat ilmiön. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan omasta tilanteestani niin, että suhde eron myötä kadonneisiin kavereihin perustui lopultakin pääasiassa samankaltaisiin elämäntilanteisiin, joissa muiden mielessä parisuhteellisuus ehkä painottui enemmän kuin minun.

Mutta olisiko sitten kuitenkin niin, että sinkkuus herättää joissain ihmisissä - ehkä alitajuisestikin - jotain niin pimeää, ettei sitä ole mahdollista kestää, ja siksi sinkun seuraa kartetaan?

Takaisin alkuun: ystävän kanssa tästä Hesarin jutusta keskustellessa kävi ilmi, miksi en koskaan tavannut sitä miestä, jonka kanssa hän seurusteli useamman vuoden. Kyläilyt järjestettiin aina niin, ettei mies ollut kotona, eikä porukalla käyty koskaan missään. Ystävä tunnusti hieman häpeissään, että mies ei ollut koskaan halunnut tavata minua, koska olin sinkku. Ystäväni ei osannut kertoa tarkemmin, mikä parisuhteettomuudessani miestä ahdisti. Ilmeisesti hän ei ylipäätään pitänyt siitä, että hänen avovaimonsa viettää aikaa sinkkujen kanssa, mutta ymmärsi sentään, ettei voi tähän vaikuttaa, koska se olisi ollut jo selkeästi väkivaltaa. Itse hän kuitenkin saattoi kieltäytyä tapaamisistamme, ja tekikin niin.

Nyt olen siis todella törmännyt oikeassa elämässä siihen ihmiseen, joka pelkää sinkkua. (Tai no, en konkreettisesti, sillä hän pakeni minua.) Haluaisin päästä tuon miehen pään sisään ja katsoa mitä siellä tapahtuu. Mikä pelottaa? Sekö, että isken hänet sinkkukiimassa itselleni vai se, että vien hänen naisensa pahoille teille? Sekö, että jos minä olen onnellinen, hän saattaa huomata, ettei hän ole?

Ystäväni ainakin on, sillä hän jätti tämän ahdistujan jo vuosia sitten ja seurustelee nykyään sellaisen normaalin miehen kanssa. Olette varmaan kuulleet sellaisista. Tätä miestä ei näytä minun parisuhteeton olemiseni ahdistavan millään tavalla.